Bond on ikuinen – Maisteri Ei jää tauolle

Tämä syksy oli Bondin: Spectre on kerännyt Suomessa maailmalla katsojia ennätystahtiin ja arvostelut ovat olleet pääasiassa ylistäviä. 

Bond on kova juttu.

Kun aloitin blogini, oletin, että aika usein joudun selittämään sitä, miksi käytän aikaani tällaiseen. Eikö minulla ole parempaa tekemistä kuin katsoa vielä kerran jo puhki katsotut elokuvat ja kirjoittaa turhaa triviaa ja keittiösosiologiaa sisältäviä blogeja aiheesta?

Tällaista ei tullut oikeastaan kertaakaan vastaan. Sen sijaan yllättävätkin ihmiset innostuivat pohtimaan Bond-elokuvia, suosikkinäyttelijäänsä ja suhdettaan koko sarjaan. Oikeastaan kukaan ei jyrähtänyt, että vieläkö niitä tehdään ja itse en kyllä jaksa Bondeja katsoa. Minusta tuntuu, että maailma muuttuu, yhteiskuntajärjestykset romahtavat ja sukupolvet kasvavat, mutta Bond pysyy.

Maisteri Eikin pääsi pohtimaan Bondin salaisuutta Aamulehteen, joka teki uudesta Bondista usean sivun hienon paketin. 

Suomessa Bondin asema vaikuttaa olevan vahvempi kuin koskaan. Elokuvauutiset kokosi muutama vuosi sitten listan Bondien katsojaluvuista vuosien varrella. Elokuvien katsojamääriä alettiin Suomessa tilastoida vasta vuonna 1970, joten 1960-luvun Bondien luvut eivät ole vertailukelpoisia. 

Listasta näkee, että Bondit ovat olleet ensi-iltavuotensa katsotuimpia elokuvia 1970- ja 80-luvuilla. Hienoa on, että ne ovat sitä taas. Skyfall on katsotuin Bond ja vuoden 2012 katsotuin elokuva Suomessa. Uskon, että Spectre menee luvuissa vielä ohi.

Nyt taitaa olla maisteri Ein aika miettiä uusia hankkeita. Bond teki tästä syksystä hienon ja ikimuistoisen. Ehkä kirjoitan jotain silloin tällöin, jos on ihan loistava oivallus Bondista eivätkä kaverit jaksa enää kuunnella.

Ennen eläköitymistä muutama huomio urakasta:

1. 1960-luku on kultainen

1960-luvulla tehtiin parhaat Bondit. Ajattelin näin ennen uutta Bondia ja ajattelen edelleen.

2. Brosnan on huonoin Bond

Brosnanin ensimmäinen Bond pelasti sarjan, mutta sen jälkeen hän oli tuhota sarjan. Brosnan vaikuttaa kolmessa viimeisessä Bondissaan Hankenin käyneeltä suomenruotsalaisisältä, joka tietää olevansa parempi kuin kukaan muu. Hänen seurassaan on altavastaaja, mutta samaan aikaan toivoo, että kaveri lähtisi pois.

3. Martin Campbell on paras Bond-ohjaaja

Tiedätkö, kuka on Martin Campbell? Et välttämättä. Hän on Kultaisen silmän ja Casino Royalen ohjaaja. Hän on siis kova ammattilainen, joka on auttanut kaksi uutta Bond-näyttelijää luomaan hahmon ensimmäistä kertaa. Pierce Brosnanin Bond ei kestänyt muiden ohjaajien käsissä, mutta Daniel Craig jää Bond-historiaan. Omassa Bond-listauksessani molemmat Cambellin Bondit pääsivät ihan kärjen tuntumaan.

4. Bond on perheyritys

Henkilökohtaisesti en oikeastaan ole edes huomannut, että myös uusi Tähtien sota on tulossa ensi-iltaan, mutta ilmeisesti moni odottaa sitä aika paljon. Minulle alkuperäisetkin Tähtien sodat olivat maineeseensa nähden pettymyksiä. Uudet osa 2000-luvun taitteessa eivät olleet edes fanien mieleen. Nyt Tähtien sodat ovat myös kauppatavaraa, jonka sarjan isä myi Disneylle, joka on janonnut pitkään Avengersin tyyppistä tarinauniversumia, josta lypsää elokuvia, sarjoja ja oheistuotteita. Bondit sen sijaan ovat perheyritys. Broccolin perhe on tuottanut niitä alusta saakka ja tuottaa myös jatkossa. Nyt menossa on toinen sukupolvi.

5. En ymmärrä Bond-faniuttani

Aamulehden haastattelussa minulta kysyttiin, mikä tekee Bondista niin kiehtovan hahmon, että sitä jaksaa katsoa vuodesta toiseen. Itsekin tietenkin mietin sitä koko syksyn. Vaikka haastattelussa sanoin kaikenlaista, oikea vastaus on, että en tiedä. Ensinnäkin Bond-hahmot ovat todella erilaisia näyttelijästä riippuen. Conneryn Bond äijä, jossa ei ole juurikaan säröjä. Mooren Bond on setämies, joka hallitsee tilanteet. Craigin Bond on rikkinäinen mies, joka uudessa Bondissa saattaa olla löytämässä rauhan.

6. Älypuhelimet ovat pahasta

Muistan, miten innoissani olin vuonna 1995, kun internet alkoi yleistyä ja itsekin pääsin yläasteen atk-luokasta tutkailemaan esimerkiksi 007 ja kultainen silmä -elokuvan sivuja. Homma oli hidasta, mutta tuntui, että jotain merkittävää on tapahtumassa. Silti aika aikaisin tajusin, että haluan suojella itseäni netiltä. Siksi en hankkinut nettiä kotiini ennen kuin vasta vuonna 2007. Netti kotona ei vielä ollut iso ongelma, koska koneen avaaminen on riittävän iso vaiva, että sitä ei tee jokaisen mieliteon takia.

Älypuhelimen sain vasta 2011 duunista (tosin se oli Nokian E63). Joskus vuoden 2012 sain käteeni Samsungin Galaxy kakkosen ja elämä muuttui huonommaksi. Kun netti on koko ajan käsillä, pienikin ärsyke saa minut nettiin. Viestipalveluja on myös paljon ja vaikka olen pistänyt niistä suurimman osan äänettömälle, täytyy viestit tsekata. Siksi katsoin ison osan Bondeista liian huolimattomasti. Se alkoi ajatuksesta, että onkohan tuo näyttelijä vielä elossa tms. ja kohta olinkin sitten jo vääntämässä jostain aiheesta Facebook-keskustelussa. Itsekuria, 007, itsekuria, kuten Bond totesi itselleen Kultasormessa, kun kaunis nainen ohitti Bondin Aston Martinin Sveitsin vuoristossa.

7. Never say never again

En katsonut osana urakkaani epävirallisia Bond-elokuvia Casino Royale vuodelta 1967 ja Älä kieltäydy kahdesti vuodelta 1983. Komediaksi tarkoitettu Casino Royale oli käsittämätön sotku, jossa on paljon hyvää, mutta se jää kohelluksen varjoon. Älä kieltäydy kahdesti taas oli uusi versio Pallosalamasta, jossa Sean Connery palasi Bondiksi. Elokuvan englanninkielinen nimi tulee itse asiassa Conneryn vaimon sutkauksesta: hän sanoi loppuelämäkseen Bondin näyttelemisen jättäneelle miehelleen, että never say never again, älä koskaan sano ei koskaan taas, kun Connery palasi roliin.

Minunkin tekisi mieli päättää tämä blogi sanoihin, että en enää koskaan katso kaikkia Bondeja putkeen tällä tavalla. Mutta niinhän sanoin jo vuonna 2002.

Siksi: never say never again. Ehkä palaan aiheeseen 2020-luvulla.

Craig on uusi Connery

Minulla ei ole selvää käsitystä siitä, onko Daniel Craigilla sopimusta seuraavaan Bondiin vai ei. Jossain puhutaan, että hänellä on vielä viiden vuoden sopimus, mutta että hän ei välttämättä enää tee Bondeja silti. Tilanne on melkein yhtä sekava kuin SOTE-ratkaisu.

Time-lehti ennakoi Craigin lähtöä jo koneella, jossa voi testata, kuinka sopiva oma suosikkinäyttelijä olisi Bondiksi. En oikein keksi ketään, jonka nimen laittaisin koneeseen.

Minusta tuntuu, että Craigin korvaaminen on lähes yhtä vaikeaa kuin Conneryn korvaaminen aikoinaan. Vaikea kuvitella ketään hänen jälkeensä.

Mistä Bondit löytyvät tulevaisuudessa

Katsoin syys-lokakuussa 23 Bondia DVD:ltä. 20 ensimmäistä minulla oli salkussa, jossa jokainen Bond oli kahden DVD:n erikoispainos. Skyfallin DVD oli vain levy ilman erikoisomaisuuksia. Tämä ehkä kertoo, miten DVD:n asema on muuttunut viime vuosina.

Palataan kuitenkin ihan ensiksi alkuun. Kun Bondit esitettiin vuonna 1991 televisiossa, me pistimme videot nauhoittamaan. Aiemmin Bondit pyörivät Suomessa vuokratilastojen kärjessä vuodesta toiseen. Tiedän tämän, sillä Mitä Missä Milloin –kirjasarja julkaisi vuosittain vuokratuimmat videot. Ennen kotivideoiden yleistymistä Bondit olivat niin suosittuja, että niitä näytettiin uusina kopioina elokuvateattereissa. Tiedän tämän, koska kovimpina Bond-faniuden (ja ylipäätään elokuvaintoilun kaudelle) menin lauantaisin Siilinjärven kirjastoon selaamaan vanhoja paikallislehtiä, jotta näin mitä elokuva siellä esitettiin edellisinä vuosikymmeninä.

Elokuvien nauhoittaminen televisiosta oli manuaalista hommaa. Ajastuksissa tärkeää oli, että laittoi riittävästi aikaa, koska mainoskanavien esitykset menivät yliajalle. Epäonnistuimme Istanbulissa nauhoituksessa ja siksi katsoin vuoden kesken loppuvaa versiota elokuvasta. Mainoskatkojen poisto vaati nopeita refleksejä. Täytyi painaa nauhoitus pauselle ja sitten ottaa se oikealle hetkellä pois.

Hänen majesteettiinsa salaisessa palveluksessa joku teki virheen nauhoituksessa ja siksi minulta puuttui kokonaan kohtaus, jossa Bond murtautuu lakimiehen toimistoon Bernissä. Vuosia myöhemmin ostin uuden kopion kuluneen nauhan tilalle ja näin elokuvan oikean version. Olin todella hämmästynyt, kun tajusin, että minulta oli puuttunut 10 minuuttia. Etenkin kun Bond lukee kohtauksessa Playboyta, mikä on minusta epäbondmaista.

1990-luvulla elokuvatkin siirtyivät digitaaliseen muotoon. DVD sisälsi mahdollisuuden uusiin ominaisuuksiin, kuten dokumentteihin, kommenttiraitoihin ja trailereihin. Joistain meuhkatuista ominaisuuksista ei koskaan tullut. En esimerkiksi koskaan ole nähnyt vaihtoehtoisia kuvakulmia missään levyssä. Kuluttajalle tärkeitä olivat myös parempi laatu ja säilyvyys.

DVD oli kuten cd: se mahdollisti vanhojen elokuvien myymisen uudelleen samoille kuluttajille. Ilmeisesti se myös laski kustannuksia, koska dvd-levyjen kopioiminen on vhs:n tekemistä edullisempaa. Myös Bondit julkaistiin dvd:nä loistavien dokumenttien kanssa. Näistä elokuvien tekemisestä kertovista dokumenteista nautin myös tuoreella katsomiskerralla.

DVD-levyjen valtakausi alkaa olla jo ohi. Esimerkiksi vuonna2014 levyjen myynnin arvo laski noin 30 prosenttia. Sama pudotus oli muuten myös blue-ray-levyillä.

Ihmiset kuluttavat elokuvia kotona enemmän suoratoistopalveluista, kuten Netflixistä ja HBO:sta. Palvelut toimivat kuukausiveloituksella ja näyttävät tarjoavan riittävästi elokuvia keskivertoihmisen kulutukseen.

Mutta sitten seuraa iso mutta.

Netflix tuo winner takes it all –periaatteen myös elokuviin. Nettimaailmassa tuo periaate tarkoittaa sitä, että kunkin alan vahvin peluri vahvistuu, mikä vahvistaa sitä entisestään. Näin on käynyt esimerkiksi Googlelle ja Facebookille. Kehitys liittyy itse palveluihin: voi olla, että Netflixistä tulee pian alansa globaali normi. Periaate toimii kuitenkin myös elokuviin, sillä esimerkiksi Netflixin kannattaa panostaa sisäänheittotuotteisiin, jotka saavat ihmiset tilaamaan palvelun. House of Cards on Netflixin ykköstuote. Melkein kaikki muu on alelaarista kaivettua yhden tekemää kamaa.

En usko, että Bondista on sisäänheittotuotteeksi, sillä sen oikeudet ovat kalliita ja elokuvia esitetään melko usein telkkarissa. Uhkana on kuitenkin sama kehitys, joka kohtasi Beatlesia. Beatles taisteli digitaalisia levityspalveluita vastaan liian kauan. Beatlesin maine oli kovimmillaan 1990-luvun puolivälissä, jolloin Anthology-dokkarit ilmestyivät. Levyt olivat kalliita, mutta silti haluttuja. Kun nuoremmat alkoivat kuluttaa musiikkiaan muita kanavia pitkin, he eivät voineet kuunnella Beatlesia eikä bändi ole enää niin tärkeä kuin ennen.

Bondeilla elokuvateatterilevitys on tärkein ansaintakeino. Muut levityskanavat pitävät legendaa elossa ja kiinnostusta yllä. Toivottavasti Bond löytää arvoisensa paikkansa myös uusista kanavista, jotta nuoret löytävät loistavan sarjan myös jatkossa. Muuten maisteri Ei on huolissaan nuorista.

Spectre on viidenneksi paras Bond – 5 perustelua

Blogin kaari lähestyy loppuaan. Julkaisen varmaan vielä pari juttua, jotka olen osittain kirjoittanut ja sitten alan miettiä uusia vapaa-ajan haasteita.

Spectre on nyt nähty kaksi kertaa. Toisella kerralla se ei iskenyt niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla, mutta en pudota sitä Bond-listauksessa alaspäin. Taidan päivittää sitä aikaisintaan, kun seuraava Bond ilmestyy. Bond 25 on jo julkistettu, mutta siitä tiedetään hyvin vähän: edes julkaisuvuotta ei kai ole kerrottu.

Eilen katsoin myös pätkiä Skyfallista ja mietin, että miksi tykkäsin Spectrestä niin paljon enemmän kuin Skyfallista. Monihan näkee ne osana samaa jatkumoa. Spectre jatkaakin Skyfallin tarinaa monella tavalla.

En lähde kuitenkaan nostamaan Spectreä negaatioiden kautta vaan mietin vain viisi syytä, miksi tykkäsin Spectrestä. En halua paljastaa juonta paljoakaan, koska Spectressä on minusta enemmän yllätyksiä kuin keskimääräisessä Bond-elokuvassa.

1. Avausjakso 

Bondeissa alkutekstejä edeltävä avausjakso on ollut tärkeä siitä lähtien kun se 1960-luvulla lanseerattiin. Spectressä hienoa on, että alkuun on palautettu ampuviskuva, jossa Bond kävelee ja ampuu kameraa kohti. Itse jaksokin on upea. Useita minuutteja pitkä kuva aivan alussa on hienoa ja poikkeuksellinen Bondille. Tappelu helikopterissa on aidosti jännittävä ja tuo mieleen Erittäin salaisen.

2. Bond-naiset

Helsingin Sanomissa Madeleine Swannia näyttelevä Léa Seydoux julisti, että hänen hahmonsa on ensimmäinen feministinen Bond-tyttö. Näin tekevät kaikki Bond-tyttöjen esittäjät, mutta Swann on oikeasti hahmona tasa-arvoinen ja vahva.

3. Enemmän huumoria

Spectre on selvästi samaa jatkumoa kuin aiemmat Craigin Bondit, mutta se sisältää enemmän viittauksia vanhoihin Bondeihin. Eikä vain viittauksia vaan henki on ylipäätään lähempänä koko sarjaa kuin esimerkiksi Skyfallissa. Näin myös huumoria on mukana enemmän.

4. Tunteellisuuden paluu

Daniel Craigin valinta Bondiin mahdollisti aikoinaan paljon lisäkerroksia hahmoon. Hän oin näyttelijänä niin paljon laaja-alaisempi, että hahmo oli muutakin kuin lipevä pelimies, kuten Pierce Brosnanin viimeisissä Bondeissa. Casino Royale on siksi yksi parhaista Bondeista, että se on oikeasti koskettava. Spectressä tämä puoli on taas vahvasti esillä. En tiedä, olenko hassu, mutta kun Bondin jättävä nainen sanoo, että et oikeasti voi muuttua, mutta olet hyvä mies, Craig kykenee ilmaisemaan hienovaraista surua, joka on pitkän linjan Bond-fanille liikuttavaa.

5. Vertigo

En lähde tätä avaamaan tarkemmin, että en tee spoilereita. Minusta Spectre sitoo Craigin Bondit pakettiin, joka ilostuttaa elokuvaihmistä, koska se on uusi versio Hitchcockin Vertigosta. Avain tähän tulkintaa tulee siitä, että Bond-tytön nimi on Madeleine.

Kaikkien aikojen paras Bond on…

Lista on nyt täydellinen. Terävintä kärkeä hallitsee 1960-luvun Bondit, mutta Daniel Craig haastaa voimakkaasti.

Tein tämän listan muuten siten, että pistin lapulle kaikki Bondit tekojärjestyksessä. Sitten mietin, että mikä on paras ja mikä huonoin. Etenin molemmista päistä samaan aikaan. Sitten vielä katsoin, että järjestykseen ei jäänyt oikeusmurhia.

Spectre nousi viidenneksi. Se on todella kova saavutus. Perustelen sitä alla lisää.

5. Spectre (2015)

Näin Bondin tiistaina aamuna, sillä Aamulehti halusi minulta arvion uudesta Bondista fanin näkökulmasta. Tajusin aika pian, että tämä tuntuu toimivan. Voi olla, että nosto viidenneksi osoittautuu ylilyönniksi. Näen Spectren huomenna perjantaina uudestaan. Toivottavasti tämä ei ala kaduttaa.

Spectressä on samaa herkkyyttä kuin Casino Royalessa, mutta se myös tuo Daniel Craigin Bondit lähemmäksi vanhaa Bond-perinnettä. Minua lämmitti, että Spectre on ensimmäinen Craigin Bond, joka alkaa perinteiselle ampumislogolla.

Tässä vaiheessa ei muuta: kirjoitan aiheesta lisää viikonloppuna toisen katselukerran jälkeen.

4. Elät vain kahdesti (1967)

Jostain syystä Elät vain kahdesti on hömppä-Bondin maineessa. Eiväthän Bondit niin vakavia ole yleensä koskaan. Se on ensimmäinen Bond, joka sijoittuu osittain avaruuteen ja joka eroaa todella paljon paljon alkuperäisteoksesta. Ehkä maine johtuu näistä syistä. Minä tykkäsin siitä lapsena, koska elokuvassa ”tapahtuu” paljon. Toisin sanoen se on täynnä toimintakohtauksia. Elät vain kahdesti merkitys ilmene siitä, että sen juonta on muunneltu ainakin Rakastettunissa ja Huominen ei koskaan kuole –Bondissa.

3. Casino Royale (2006)

Olin aika ihmeissäni, kun Daniel Craig julkistettiin uudeksi Bondiksi. Hänhän ei sopinut mielikuvaan ollenkaan. Casino Royalen jälkeen olin täysi myyty. Hän toi rooliin herkkyyttä, jota ei aiemmin ole nähty. Ohjaaja Martin Cambell on kahdesti onnistunut tekemään uuden Bond-näyttelijän kanssa loistavan Bondin: hän on ohjannut myös Kultaisen silmän. 

2. Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (1969)

En olisi ennen tätä kierrosta uskonut, että nostan HMSP näin korkealle. Nyt ymmärrän, että vanhoista Bondeista se on lähimpänä Craigin Bondeja, jossa hahmoa tutkaillaan enemmän. Elokuvan onnistuminen ei ole Lazenbyn vaan ohjaaja Peter Huntin ansiota. Hunt leikkasi vanhempia Bondia ja sai mahdollisuuden ohjata Bondin 1969. Hunt ei enää palannut Bond-tuotantoihin, mikä johtui ilmeisesti enemmän aikatauluista kuin vaikkapa HMSP:n huonosta menestyksestä. Huntin tärkein anti on leikkaus, joka tuo elokuvaan energiaa, joka puuttuu seuraavista Bondeista.

1.       

01. 007 ja Kultasormi (1964)

Ykkönen on siis Kultasormi, kolmas Bond, joka minusta loi kirjoista erottuvan elokuva-Bondin. Tarina on niin niin hyvin Bondin elementit kiteyttävä, että sitä on versioitu uudelleen ainakin kolmesti: Timantit ovat ikuisia, Kuoleman katse ja Die Another Day ammentavat Kultasormesta. Tunnari toimii. Konna on kiehtova. Konnan kätyri on pelottava. Ken Adamsin lavastukset ovat upeita. Alkujakso on hauska. Connery on itsevarma, mutta vielä nuori. Kultasormen haluaa katsoa joka vuosi, vaikka uutta Bondia ei olisikaan tulossa ensi-iltaan.

Bondit sijoilla 6-10 – sisältää ison yllätyksen

Kärki lähenee kovaa vauhtia. 

Tarkkaavaisimmat lukijat huomaavat, että uutuus Spectre ei ole ollut vielä listauksessa mukana. Se tarkoittaa, että uutuus menee viiden parhaan Bondin joukkoon. 

10. 007 ja tohtori Ei (1962)

Ensimmäinen Bond on epätäydellinen, mutta myös erittäin kiehtova. Se on kulttuurihistoriallisesti kiinnostava, sillä minusta elokuva on 1950-luvun brittien suurutta korostavien vakoilitrillerien ja svengaavan 1960-luvun välissä. Bond on hahmona brittiläinen Don Draper, joka uskaltaa ja osaa jo nauttia elämästä. Naiskuvaa moninainen: toisaalta Honey Ryder on vahvasti kaunis nainen bikineissä, mutta toisaalta hänen aktiivsuuttaan tai moninaista roolia ei voi kieltää.

9. Kuuraketti (1979)

Tästä saattaa tulla sanomista, mutta minulle Kuuraketti on ollut aina yksi suosikki-Bondeista. Sehän on 007 – Rakastettunin sisarelokuva. Molemmissa miljardööri haluaa tuhota maailman ja ihmiset. Molemmissa on Rautahammas. Molemmissa on viinin vahvuutta ihmettelevä turisti ja muutenkin tosi rento meininki.

8. 007 Istanbulissa (1963)

Istanbulissa on flemingiläisistä Bondeista tykkäävien suosikki: se on uskollinen alkuperäisteokselle eikä vielä niin hauska kuin seuraajansa Kultasormi. Vaikka Tohtori Ei ja Istanbulissa muodostavat tavallaan oman lukunsa elokuvan alkuhämärässä, Istanbulissa sisältää paljon elementtejä, jotka myöhemmin vakiintuivat avainasioiksi Bondeissa. alkutekstejä edeltävä prologi, junatappelu ja Q:n antamat erikoisvälineet ovat ensimmäistä kertaa mukana Istanbulissa.

7. Octopussy (1983)

Kyllä se niin on, että Octopussy on minusta paras Mooren Bond. Se on moderni ja kypsä, mutta ei vielä täysin naurettava Mooren iän takia. Tai no onhan Moore liian vanha pelastamaan maailman ja pelehtimään parikymppisten ruotsalaisten kanssa.

6. 007 ja kultainen silmä (1995)

Bond palasi valkokankaalle vuonna 1995 tavalla, joka varmisti, että sarja pärjää  myös jatkossa. Kylmä sota oli loppunut ja Bond eli uudessa maailmassa. Minusta iso osa Kultaisen silmän viehätystä on Eric Serran elektroninen score, joka perinnetietoisenakin luo eroa aiempiin Bondeihin. Serran seuraaja oli David Arnold, joka oli ehkä liian kova Bond-fani tehtävään. Hänen scorensa ovat pastisseja John Barryn tyylistä.

Kärki lähenee – Bondit sijoilla 11-15

Tätä blogia luetaan Amerikassa asti, sillä sieltä tuli loistava parannusvinkki: pistän tästä lähtien elokuvan valmistumisvuoden nimen perään. Selvää lisäarvoa lukijalle.

Nyt aletaan lähestyä kärkeä. Melkein sanoisin, että nämä elokuvat ovat jo todellisia Bond-klassikoita.

15. Skyfall (2012)

Skyfall on monien suosikki-Bond ja kaikkien aikojen menestynein Bond-elokuva. Ohjaajaksi tuottajat olivat houkutelleet Oscar-voittaja Sam Mendesin, joka teki aikoinaan läpimurron American Beautyllä. Kun Casino Royale toi Bondia nykyaikaan esikuvanaan Bourne-trilogia, Skyfall nostaa esikuvaksi Christopher Nolanin Batmanit. Välillä kenties liikaakin.

14. Elä ja anna toisten kuolla (1971)

Elä ja anna toisten kuolla on ensimmäinen Bond, joka osoitti, että Bondilla on tulevaisuus myös ilman Conneryä. Se on sarjan vauhdikkaimpia osia, johon tekijät rakensivat ilmeisesti muun muassa toimintaelokuva Kovaotteiset miehet innoittama kolme takaa-ajokohtausta. Lapsena erityisesti etelävaltiolainen sheriffi Pepper ilahdutti.

13.007 – Rakastettuni (1977)

Rakastettuni loi kaavan, jonka ympärille rakentui Bondlandia. Tällä katselukerralla meinasin ensiksi ottaa aikaa, kuinka täsmällisesti toimintakohtaukset seuraavat toisiaan vuosina 1977-1989 tehdyissä elokuvissa. Noina vuosina tehdyt Bondit ovat muuten kaikki pituudeltaan 125-128 minuuttia pitkiä.

12. Erittäin salainen (1981)

Erittäin salainen on aivan loistava Bond. Tuntuu hassulta, että se on sijalla 12. Näyttää siltä, että Bondlandian Bondit ovat vankkaa keskikastia. Niistä on hankala nostaa mitään erityisesti yli muiden. Erittäin salaisessa on loistava hiihtokohtaus, hauska takaa-ajo ja uskomattoman kaunis Carole Bouquet. Elokuvan isoin heikkous on Bondeille yleinen: pitkä vedenalainen kohtaus.

11. 007 vaaran vyöhykkeellä (1987)

Minua surettaa, että Vaaran vyöhykkeellä ei mahtunut top10:een. Nyt voi siis paljastaa, että se putosi sieltä tällä viikolla, kun näin Spectren. Vaaran vyöhykkeellä on minusta yksi parhaiten kirjoitetuista Bondeista, jossa Mooren nuori nainen-pappa-ihmissuhteiden sijaan pääparin välillä on aitoa kemiaa. Lisäksi olen aina pitänyt lopputekstien alla soivaa The Pretenderssin If there was mania salaisena Bond-helmenä.

Kaikki Bond-elokuvat paremmuusjärjestyksessä – sijat 16-20

Jatketaan Bond-elokuvien lopullista listaa. Johdantona voin todeta, että listaaminen oli yllättävän vaikeaa. En olisi koskaan uskonut, että saan tällaisen listan tehtyä. 

20. Kun maailma ei riitä

Brosnanin kolmas Bond otti nokkelasti nimensä Bondin suvun motosta. Muuta hyvää elokuvassa on alun energinen toimintajakso, Robbie Coltranen palaaminen venäläisgangsterin rooliin ja Sophie Marceau Elektra Kingin roolissa.

19. Pallosalama

Elokuussa pääsin katsomaan ensimmäistä kertaa Sean Conneryn  Bondia elokuvateatteriin, kun KAVA näytti Orion-teatterissaan 50 vuotta sitten sarjassa Pallosalaman. Olin innoissani.

Elokuvissa tajusin, että hyvästä alusta ja svengaavasta 1906-luvun meiningistä huolimatta Pallosalama on todella huono elokuva. Se sijoittuu niin paljon veden alle, että olin tukehtua tylsyyteen.

18. Quantum of Solace

Daniel Craigin toinen Bond on varmaankin vihatuimpien Bondien joukossa. Kun nyt tiimoilta olen keskustellut Bondeista laajalla rintamalla, useimmat sanovat, että se nyt on ihan surkea.

Syitä on varmasti useita. Casino Royale oli niin hyvä, että odotukset olivat korkealla. Syytä on tietenkin myös itse elokuvassa. On vaikea sanoa, mikä tästä tekee niin huonon. Ilmeisesti syytä oli käsikirjoittajien lakossa, jonka takia elokuva on selvästi alikirjoitettu. Juoni siis etenee töksähdellen ja on jäänyt monelle katsojalle epäselväksi.

Heikkoa tarinaa korostaa ehkä vähän ristiriitaisesti se, että kyse on lyhimmästä Bondista. Elokuva on leikattu niin tiiviiksi, että Quantumista jää tunne, että Bond käy siinä tappelemassa eri puolilla maailmaa rivakkaan tahtiin.

17. 007 ja kuoleman katse

Kuoleman katse on vähemmän kuin osiensa summa: siinä on monta ikimuistoista kohtausta, mutta kokonaisuutena se on uupunut ja hengetön. Samaa voi jo sanoa sen sankarista: Roger Moore oli elokuvaa tehdessä 58-vuotias.

Hyviä kohtauksia ovat alun laskettelu sekä takaa-ajot Pariisissa ja San Franciscossa.

16. Timantit ovat ikuisia

Sean Connery houkuteltiin takaisin Bondin rooliin, mutta taika ei tullut takaisin. Timantit ovat ikuisia jäljittelee monessa Kultasormea, kuten aiemmin blogissa kirjoitin.

Bondit paremmuusjärjestyksessä – katso lista

Kaikki Bondit on nyt katsottu, myös uusin. Kaikista en ole vielä ehtinyt kirjoittaa blogia, mutta alan julkaista jo listaa Bondeista paremmuusjärjestyksessä.

Aloitan lopusta.

Virallisia Bondeja on tehty 24. Ensimmäinen postaus pitää sisällään sijat 24-21. Kuulostaa hitaalta, mutta lupaan, että perjantaiaamuna ollaan päästy terävimpään kärkeen.

24. 007 ja kultainen ase

Kultainen ase on jo pitkään ollut inhokkieni listalla. Nyt kun katsoin sitä, vähän aluksi ihmettelin asennettani. Eihän elokuvassa mitään nyt niin pahasti vialla ole. Siinä on kiinnostava konna, erikoinen apuri, paljon ruotsalaisia ja ajankohtainen teema, eli energiakriisi. Ongelma on, että elokuva on väsähtänyt ja muistuttaa jo enemmän televisiosarjan jaksoa kuin elokuvaa.

Tärkein kriteeri on, että en ole yrittänytkään katsoa Kultaista asetta vuoden 2002. Ei ole tehnyt mieli.

Jos Lewis Gilbert ei olisi auttanut Moorea luomaan Bondiaan Rakastettuni, Bondin tarina olisi loppunut Kultaiseen aseeseen.

Elokuvan heikkoutta selittää osin se, että se tehtiin poikkeuksellisen nopeasti. Mooren ensimmäinen Bond Elä ja anna toisten kuolla oli vuonna 1973 suuri menestys ja osoitti, että yleisö hyväksyy Bondina myös muita kuin Sean Conneryn. Kultainen ase pistettiin pakettiin nopeasti jo seuraavaksi vuodeksi.

23. Die  Another Day

Die Another Day oli vuonna 2002 moninkertainen juhlaelokuva. Bond-elokuvia oli tehty 40 vuotta, ja Die Another Day oli sarjan 20. elokuva.

Valitettavasti tuloksena oli retroiluun ja tekniikkaan tukahtuva tarina, joka osoitti viimeistään, että ilman kunnon kässäriä Pierce Brosnan on täysin hukassa. Brosnanin Bondit taantuivat Kultaisen silmän jälkeen retroelokuviksi, jotka toistivat erityisesti Mooren ajan Bondien asetelmia ja kliseitä uupuneesti. Suurin osa hänen Bondeistaan löytyykin listan lopusta.

Onneksi Die Another Dayn jälkeen Bondia alusta saakka luotsannut Broccolin tuottajaperhe ymmärsi rebootata sarjan.

22. 007 ja lupa tappaa

Ensimmäinen yritys rebootata Bond jäi puolitiehen. Lupa tappaa on yhdistää B-luokan kasaritoiminnan ja Bondin. Tuloksena on hengetön ja ikävä elokuva, joka itsenäisenä teoksena olisi unohdettu ensiksi Anttilan alelaariin ja sitten Netflixin roskaelokuvaosastoon.

21. Huominen ei koskaan kuole

Muistan vieläkin, miten pettynyt olin kun 18.12.1997 menin katsomaan veljien kanssa Huominen ei koskaan kuole –elokuvan. Osoittelevan mediakriittinen tarina ei vetänyt vaan kulki automaattiohjauksella.

Nyt katsottuna kiinnostavaa elokuvassa on sen mediamaisema. Se sijoittaa internetin alkukaudelle, jolloin sateliittikanavat olivat iso juttu. Elokuvan Huominen on brittiläinen tabloid-lehti. Ironista on, että pääkonna Elliot Carverin esikuva oli Rupert Murdoch ja Huomisen News of the World. Elokuvan nimi oli siten väärässä, sillä Huominen kuoli, kun Murdoch joutui lopettamaan News of the Worldin salakuunteluskandaalin takia.

15.12.1995

Siitä on pian 20 vuotta, mutta muistan päivän ihan liian hyvin. Olin odottanut päivää yli neljä vuotta. Lähdin iltapäivällä junalla Kuopioon. Kuopiossa minulla oli vajaa tunti aikaa.

Maassa oli silloin lunta, joten kaupunki ei tuntunut pimeältä, vaikka aurinko oli jo laskenut.

Kävelin ensiksi Carlsonin ruokaostolle, josta ostin Japp-patukan ja litran Classic Colan, jota Olvi teki tuolloin. Siitä kävelin City-Sokokselle, josta löysin uudelleen julkaissut Bond-vhs:t. Niissä oli uudet kansilehdet ja mietin, että jos olisin varakas mies, ostaisin kaikki. Olin kuitenkin vain 14-vuotias mainostenjakaja.

Sokokselta kävelin Star-elokuvateatteriin. 007 ja kultainen silmä -elokuvaa näytettiin ykkös- ja kolmossaleissa. 1980-kuvulla oli rakennettu teattereita, joissa samaa elokuvaa pystyi näyttämään samaan aikaan kahdessa salissa. Star oli sellainen. Jono oli ainakin kymmenen metriä. Huolestuin, että saanko lippua isommasta ykkössalista.

Edessäni oli kaksi poikaa, jotka joivat pohjia ja puhuivat edellisen illan New York ja seksi -dokumentista. Mietin, että tuollainen käytös ei sovi Bondin ensi-iltaan.  

Sain lipun ykkössaliin, kolmosriville. Ostin myös kolme litraa popcornia.

Elokuva alkoi kello 18. Katsoin kelloa ensimmäisen kerran, kun elokuva loppui. Elokuvan jälkeen kävelin kioskille ja ostin Helsingin Sanomat. Juuri aloittaneen Nyt-liitteen kannessa luki Helena Ylänen perustelee, miksi uusi James Bond –elokuva ansaitsee neljä tähteä. Minulle perusteluksi riitti se, että en katsonut kelloa elokuvissa kertaakaan.

Miksi Timothy Dalton epäonnistui siinä, missä Daniel Craig onnistui

Timothy Daltonin uran Bondina kesti pari vuotta ja kaksi elokuvaa. Lisää olisi ollut tarjolla, sillä hänen piti näytellä Bondia myös Kultaisessa silmässä, mutta Dalton vetäytyi.

Dalton tullaan varmaan muistamaan siitä, että hänen lyhyellä kaudellaan Bondia yritettiin uudistaa ensimmäisen kerran – siinä epäonnistuen.

Daltonia ei kuitenkaan valittu rooliin uudistavana aikalaiskasvona, sillä häntä harkittiin Bondiksi jo 1960-luvun lopussa, kun rooliin otettiin George Lazenby.

Daltonin ensimmäinen Bond Vaaran vyöhykkeellä on minusta edelleen erittäin hyvä. Sehän palauttaa taas kehykseksi kylmän sodan, vaikka vastassa ei lopulta olekaan venäläiset vaan amerikkalainen asekauppias ja venäläinen petturi. Kannattaa muuten panna merkille, että Bond tekee myös yhteistyötä afgaanien kanssa, joista myöhemmin tuli todennäköisesti talebaneja.

Usein on kerrottu, että elokuva kirjoitettiin ennen Daltonin valintaa eikä se siksi heijasta hänen näkemystään roolista. Tätä varten seuraaja 007 ja lupa tappaa kirjoitettiin synkemmäksi. Bondia haluttiin muutenkin kai uudistaa, kun Bondlandian takuumies Roger Moore oli vetäytynyt roolista 58-vuotiaana. Vaaran vyöhykkeellä tosin menestyi paremmin elokuvateattereissa kuin Mooren viimeinen Bond Kuoleman katse.

1980-luvulla kosto oli monien toimintaelokuvien teema. Bondhan ei ole toiminut koston ajamana kuin vaimonsa tappajaa jahdatessaan. Lupa tappaassa Bond jahtaa huumekauppiaita, jotka ovat rampauttaneet vanhan kollegan Felix Leiterin ja tappaneet tämän vaimon.

”Tämähän on kuin mikä tahansa kasaritoimintaelokuva”, vaimo huudahti, kun oli ylipuhunut hänet katsomisseuraksi. Se on totta, että Lupa tappaa –Bondissa korostuu 1980-luvun toimintaelokuvan kuvasto. Samalla pyritään pitämään hengissä Bondin peruskaavaa. Yhdistelmä ei toimi. Bondien teko meni kuuden vuoden tauolle, mikä ei tosin johdu Lupa tappaasta, kuten moni kuvittelee, vaan taustayhtiöiden talousvaikeuksista.

Bondin reboottamisessa onnistuttiin vasta 17 vuotta myöhemmin, kun koko tarina aloitettiin alusta kunnolla Casino Royalessa. Silloinkin Bondin tekijät ottivat paljon vaikutteita aikalaiselokuvista, mutta uskalsivat muuttaa  Bondin kaavaa rohkeammin. He jopa ravistivat ja sekoittivat sitä.

PS. Aika käy vähiin. Julkaisen Bondit paremmuusjärjestyksessä ensi viikolla. Listalle pääsee silloin myös SPECTRE, sillä pääsen katsomaan elokuvaa jo tiistaina.

Bondin harrastukset

Bondilla on miehiset harrastukset. En nyt kuitenkaan käsittele dokaamista, naisia ja tupakointia vaan sporttia.  Bondien toimintakohtauksista valtaosa liittyy autourheiluun, lasketteluun tai sukeltamiseen. 

Näin on etenkin Bondlandian kaudella.

Esimerkiksi laskettelua Bond on harrastanut Hänen majesteettinsa salaisessa palvelussa (1969), Rakastettunissa (1977), Erittäin salaisessa (1981), nyt blogin aiheena olevassa Kuoleman katseessa (1985) ja Kun maailma ei riitä –elokuvassa (1999).

Kohtauksista on vaikea valita suosikkia, mutta kyllähän Kuoleman katseen laskettelu, kelkkailu ja lumilautailu ovat upeita. Kun Bond lumilautailee kelkan etusuksella, taustalla alkaa soimaan Beach Boysin California Girls. Kyseessä on muuten eka kerta, kun aiemmin tehty popkappale soi Bondissa taustalla. Toinen ja muistaakseni viimeinen kerta oli Clashin London Calling Die Another Dayssa.

Bondin harrastukset ovat vähentyneet Craigin kaudella. Kyse on kai siitä, että keskimääräisellä katsojalla on jo varaa lasketella, autoilla ja jopa sukeltaa.

Kuoleman katseesta sen verran vielä, että sehän on vähän väsynyt Bond, vaikka hyviä aineksia on todella paljon. Christopher Walkenin Max Zorinina on yksi jännimmistä Bond-konnista. Walken esittää häntä todella oudosti: usein tuntuu, että hän muuttaa käsitystään kohtauksesta, hahmosta ja hänen aikeistaan kesken lauseen.

Tervetuloa Bondlandiaan

Lukiossa perustelin Bond-urakointia itselleni aina sillä, että jotain uutta tässä oppii Bondista, populaarikulttuurista ja yhteiskunnasta.

Se on totta. Nyt olen keksinyt lopullisen teorian Bond-elokuvien ajallisesta ja tyylillisestä jakamisesta.

Keksin sen katsoessa Octopussya, joka on yksi niistä elokuvista, joita aloin jahdata syksyllä 1991, kun ensimmäiset kymmenen Bondia tulivat telkkarista. Se löytyi Siilinjärven uudesta S-Marketista, joka rakennettiin palaneen tilalle. Marketti paloi, kun kaksi ”kaveria, joilla menee vähän huonommin” murtautuivat markettiin kaljan ja tupakan takia. ”Harmi homma, kaverit joutuvat maksamaan tätä loppuelämänsä” isä totesi, kun ajoimme raunioiden ohi. Kun uuteen, isompaan markettiin sitten tuli myös VHS-osasto, tunsin kiitollisuutta kavereita kohtaan.

Octopussy edustaa Mooren Bondien parhaimmistoa ja se on yksi Bondlandian keskeisistä Bondeista. Se teoria menee siis näin: 1960-luvulla oli Bondmania: Bondit olivat elokuvia, jotka loivat vakoojaelokuvan lajityypin ja muutenkin vaikuttivat tuon ajan ihmisten toiveisiin, haluihin ja käsiyksiin esimerkiksi luksuksesta, maailmasta ja seksistä.

Muutaman elokuvan ylimenokauden jälkeen alkoi Bondlandia vaihe, jossa sarjasta tuli itsenäinen ja itseensä viittaama jatkumo. Elokuvissa moni asia saa merkityksensä siitä, miten ne suhteutuvat sarjan toistuviin tapoihin ja kohtausiin. Bondlandia alkoi siis vuoden 007 – Rakastettunista ja jatkui melkein koko 1980-luvun. Elokuvat sisältävät melkein saman määrän toimintakohtauksia, naisia ja etenevät saman kaavan mukaan. Bondlandia kaudella myös esimerkiksi alkutekstejä edeltävät avausjaksot vakiintuivat omiksi toimintakohtauksiksiin, jotka oli monesti jopa parhaiten mieleenjäävä osuus. Muistan, kun Esa Saarinen kertoi joskus haastattelussa katsovansa vain alkujaksot, jotta pääsee oikeaan tunnelmaan, mutta aikaa ei mene liikaa.

Tässä Octopussyn avaus, italiaksi.(Ei löytynyt enkuksi)

Tavallaan samaa viehätystä on suomalaisissa Uuno-elokuvissa, joiden iso viehätys on, että mitähän se Uuno on taas keksinyt ruuan, laiskottelun ja naisten saralla. Bondilla nämä asiat naiset, vempeleet, autot, sutkaukset ja luksuksella keuliminen.

Bondlandiaa yritettiin uudistaa 1980-luvun lopussa, mutta Lupa tappaa oli epäonnistunut, 00 ja kultainen silmä oli minusta uusi onnistunut avaus, mutta sen jälkeen alkoi Retrobondin kausi. Daniel Craigin Bond taas merkitsi Bond reboot –kauden alkua.

Retroon ja rebootiin palaan myöhemmin.

Paluu Flemingiin – ja maisteri Ein ainoa paljastus Bond-tytöistä

Ian Fleming on Bondeille samaa kuin Santeri Alkio keskustalle tai Martti Luther uskolle: häneen viitataan, kun halutaan palata juurille tai väitetään, että juurilta on eksytty

Minusta elokuva-Bond on oma perinteensä ja vahvempi perinne kuin Flemingin kirjat, joten tämä tuntuu usein hassulta. Paluu flemingiläisyyteen on onnistunut oikeastaan ainoastaan Casino Royalessa, joka on yksi alkuperäisteokselle uskollisimpia Bond-elokuvia. Se on myös kirjojen parhaimmistoa.

Yksi paluu realistiseen flemingiläisyyteen on Erittäin salainen. Paluu on suhteellisista, sillä tässä Bondissa sankari muun muassa pakenee rättisitikalla, pistää papukaijan puhumaan Margaret Thatcherille ja hyppää hyppyrimäestä.

No on toki myönnettävä, että maailmaa tuhoavien sekopääkonnien jälkeen Erittäin salaisessa vastassa on välillisesti Neuvostoliitto, eli elokuva oikeasti tapahtuu kylmän sodan kontekstissa.

Hauskaa muuten on, että kun tekijät ovat halunneet palata kirjallisille lähteille, he ovat hakeneet aineksia samasta kirjasta. Erittäin salainen ja vuoden 1989 Lupa tappaa ovat molemmat ottaneet kohtaukset vuonna 1954 kirjasta Elä ja anna toisten kuolla, joka oli filmattu jo vuonna 1973.

 

Carole Bouquetilla ja Roger Moorella oli ikäeroa 30 vuotta.

PS. Useat ovat pyytäneet minua jotenkin käsittelemään Bond-tyttöjä. Minusta aihe on kiinnostava vain siinä mielessä, että haastan usein mielelläni näkemystä, että kaikki Bond-elokuvat olisivat sovinistisia. Muuten voin Bond-tytöistä sanoa vain, että vuonna 1991 rakastuin Erittäin salaisen Carole Bouquetiin kaikella sillä voimalla, joka löytyy 9-vuotiaasta pojasta.

Kuuraketti rikkoo kaiken – myös ajan

Kuuraketti tunnetaan Bondina, joka vei homman aika pitkälle. Tähtien sodan innoittamana Kuuraketti päättyy avaruustaisteluun, jossa käytetään kai teknologiaa, jota ei vieläkään ole keksitty. Kuuraketti oli monessa mielessä Rakastettuni pumpattu isoveli, joka meni ehkä sittenkin liian pitkälle. Se oli 30 miljoonan dollarin budjetilla kallein Bond ennen vuoden 1995 Kultaista silmää. Elokuva menestyi erittäin hyvin Yhdysvalloissa, mutta muilla markkinoilla sitä jo vähän vierastettiin.

Kuurakettia ei kuitenkaan muisteta siitä, että siinä minun muistaakseni ainoan kerran Bond-sarjan historiassa rikotaan ajan jatkuvuus. Bondit tapahtuvat aina lineaarisesti ja yleensä tiiviin ajan sisällä.

Tämä kertoo ehkä siitä, että Bondeissa tarinan kerronnan keinot ovat rajalliset. Kuuraketissa takauma on kaksi alle sekuntin kestävää kuvaa, jotka kuvaavat Bondin sisäistä muistumaa. Ne muistuttavat Bondia ja katsojaa, että hänen kellonsa on myös nuolia ampuva ase.

Bond, joka teki Mooren

Sloganit ovat upeita.

Jos Kultasormi on Bond, joka loi Sean Conneryn Bond-hahmon, niin Rakastettuni on se Bond, joka loi Roger Mooren Bondin.

Elä ja anna toisten kuolla ja Kultainen ase ponnistivat Conneryn perinteen pohjalta, mutta ottivat paljon vaikutteita myös muista pop-elokuvista.

Rakastettuni vastaa varmasti ison joukon käsitystä siitä, millainen on Bond-elokuiva. Omituinen rikollinen, joka tuhota maailman (Meri-intoilija Stromberg on kaapannut sekä idän että lännen ydinsukellusveneitä). Paljon laitteita ja erityisesti mukautuvainen auto (Lotus, joka muun muassa kulkee veden alla.) Paljon takaa-ajokohtauksia. Laskettelua. Kohtauksia ainakin parissa kolmessa maassa.

Rakastettuni määritteli millaisia seuraavat Bondit ovat. Etenkin Kuuraketti on kuin toiseen potenssiin paisutettu versio Rakastettunista.

Molemmat elokuvat on ohjannut Lewis Gilbert. Nämä elokuvat sekä Gilbertin aiemmin ohjaama Bond Elät vain kahdesti ovat kiinnostavia osoituksia siitä, että Bondien sisällä elää useita eri perinteitä, joita tietyt tekijät nostavat esille. Gilbertin Bondit olivat valtavia spektaakkeleja, jossa tankkerit kaappaavat sukellusveneitä ja avaruusalukset toisia. Panoksena on koko maailma.

Lopuksi kevennyksenä sitä viime blogissani kaipaamaani Suomi-yhteyttä. Rakastettunissa ja Kuuraketissa Rautahammasta näytellyt Richard Kiel esiintyi Sampon mainoksessa vuosia sitten. En tosin ole ihan varma, että oliko tuo vain Sampon mainos.

Ruotsalaiset voittavat taas

Ruotsalainen, Moore ja lisää ruotsalaisia.

Lapsena Bondeja katsoessa kaipasin usein jotain yhteyttä Suomeen – olenhan suomalainen, joka innostuu jopa siitä, että Die Hard ykkösessä Suomi mainitaan maana, jonka pääkaupunki on Tukholma.

Bondeista ei yhteyksiä Suomeen löydy, ellei oteta lukuun kirjoja. John Gardnerin 1980- ja 1990-luvulla kirjoittamissa kirjoissa Suomessa seikkaillaan useaan otteeseen. Vuonna 1983 ilmestynyt romaani oli jopa nimeltään Tehtävä Suomessa, James Bond. Tosin englanniksi nimi oli Icebreaker.

Nämä ajatukset palasivat mieleeni, kun katsoin 007 ja kultainen ase -elokuvaa vuodelta 1974. Olin etukäteen sitä mieltä, että kyseessä on sarjan huonoimpiin kuuluva elokuva ja tottahan se oli.

Elokuva ei sijoitu Pohjoismaihin vaan Kaukoitään, josta se on ottanut myös vaikutteet toimintakohtauksiinsa. Tuolloin kungfu oli muodissa. Siksi Bondkin vierailee karatekoulussa.

Elokuvaa on myös kuvattu Thaimaassa Phuketissa, joka kyllä nykyään on monen pohjoismaalaisen matkakohde.

Pohjoismainen vertailu ja erityisesti tappio Ruotsille nousevat mieleen, sillä elokuva kaksi Bond-tyttöä, Maud Adams ja Britt Ekland, ovat molemmat ruotsalaisia. Maud Adams näytteli vielä kahdessa muussa Bond-elokuvassa (Octopusyssa on muitakin ruotsalaisia.)

Kärjistäen voi sanoa, että kun suomalaiset hakivat töitä Ruotsista Volvon tehtaalta, ruotsalaiset saivat niitä Bond-elokuvista.

Roger Moore lisäsi suomalaisten nöyryyttämistä menemällä naimisiin ruotsalaisen Kristina Tholstrupin kanssa vuonna 2002.

Ruotsalaisten voiton sinetöi vielä Bondin kännykkävalinta 1990-luvun puolessa välissä. Elokuvassa Huominen ei koskaan kuole Bond muun muassa kauko-ohjaa autoaan Ericssonilla. Nokia Communicator pääsi samana vuonna Pyhimyksen käyttöön. Tätä pettymystä ei lohduta se, että Nokia kesti kännykkämarkkinoilla muutaman vuoden pidempään.

(Nykyisestä iPhonen hallinnasta muuten kertoo se, että kun House of Cardsin henkilöt ilmeisesti product placement –diilin takia siirtyivät käyttämään Lumioita, se tuntui monesta epäuskottavalta. Sivuhuomautuksena muuten on todettava, että itse en koske iPhoneen muuten kuin heittääkseni sillä vesilintua. Onneksi Bond ei ole omppumiehiä.) 

Isien Bond täyttää vuosia

Aarteeni: Roger Mooren elämäkerta hänen nimikirjoituksellaan.

Vuonna 1973 Roger Mooresta tuli James Bond. Mooresta ei tullut minun suosikki-Bondiani koskaan, mutta silti rakastan häntä.

Mooresta ei voi olla pitämättä, jos lukee hänen omaelämäkertansa. Moorea hauskempaa ja itseironisempaa ihmistä tuskin löytyy. Usein toivon, että vaikeina aikoina voisin näppäillä puhelimeen Mooren numeron ja heittää vähän läppää hänen kanssaan.

Muistan, kun Bondeista kymmenen ensimmäistä kertaa esitettiin televisiossa 1991. Olin myyty viimeistään Kultasormen kohdalla, mutta isä antoi ymmärtää, että ei tässä vielä mitään. Isot asiat ovat vasta tulossa. Hän tarkoitti Mooren Bondeja, joita näytettiin tuolloin telkkarissa kolme: Elä ja anna toisten kuolla, Kultainen ase ja 007 – rakastettuni.

Moore teki yhteensä seitsemän Bondia 12 vuoden aikana. Se on varmasti yksi syy siihen, miksi hän on niin monen suosikki. Hän oli Bond monen nuoruudessa, minun isänikin.

Kun Mooren Bondeihin päästiin vuonna 1991, olin jo kantani muodostanut ja se on pitänyt. Connery on suosikkini. Muistan, kun kummini kysyi joulukuussa 1991, että mikä sitten on suosikki Bondisi, maisteri Ei. Isä oli kuulemassa, joten vähän varovaisesti sanoin, että kyllä se Connery taitaa olla ykkönen, mutta Moore on kyllä parempi kuin Lazemby.

Silti soittaisin mielelläni nyt Moorelle tänään onnittelupuhelun, sillä Moore täytti tänään 14.10. 88 vuotta. Hän varmaan vastaisi siihen sanomalla, että on hänen faninsakin jäävät jo eläkkeelle.

Bondin pitää olla totta

Kirjoittaminen jää katselua jälkeen. Sen siitä saa, kun alkaa lukea laiskan savolaisen blogia. Kohta on elokuvat katsottu, mutta tekstiä puuttuu.

Elä ja anna toisten kuolla on kiinnostava Bond monessa mielessä: se on Roger Mooren ensimmäinen, ottaa vaikutteita sekä blaxploitaatio-elokuvista että tuolloin suosituista takaa-ajoelokuvista. 1960-luvulla Bond matkasi sinne, minne katsojilla ei ole varaa matkustaa, tässä elokuvassa sinne, minne katsojat eivät uskalla matkustaa. Se on myös Bond, joka alkaa käsitellä Bondia reliikkinä, joka ei istu omaan aikaansa. Tämä ajattelu korostuu kohtauksissa, jossa brittivakooja törmäilee Harlemissa. Samaan aikaan se nostaa huumeet esille ensimmäistä kertaa Bondeissa. Mustien kuvaajana elokuva on rohkea tehdessään tummaihoisista konnia ja toisaalta se sisältää ensimmäisen Bondin romanssin tummaihoisen naisen kanssa (romanssi tarkoittaa tässä yhteydessä pussailua ja kai jotain muutakin.)

Minulla oli lapsena vaikeuksia suhtautua Elä ja anna toisten kuolla -Bondiin muutaman kohtauksen takia: kyseessä on harvoja Bondeja, joissa on viitteitä yliluonnollisuuteen. Bond-tyttö Solitaire osaa ennustaa korteista. Sen olin lapsena valmis hyväksymään, mutta paroni Samedin kuolemat ja henkiin palaamiset ärsyttivät lapsena.

Elokuvahan loppuu kuviin veturin puskurin päällä nauravasta Samedista.

Ne potuttivat, koska halusin lapsena ajatella, että vaikka Bondit ovat fiktiota, ne voisivat olla totta. Mitä järkeä niissä muuten olisi? 

Samasta syystä minua ärsytti, kun käärmeenlumoojaksi pukeutunut brittiagentti alkoi soittaa Bondin tunnussävelmää Octopussyssa: miten se muka tiesi siitä.

Saanko esitellä: Bond, Jadrel Bond

Uuden Bondin lähestymisen huomaa siitä, että erilaiset yritykset ottavat yhteyttä toimituksiin ja kertovat, että miten heidän tuotettaan käyttämällä jokainen mies voi olla James Bond: Gillette, Heineken, joku kellomerkki ja niin edelleen.

Bond todennäköisesti käyttää näitä tuotteita SPECTRESSA.

Bond on siinä mielessä kiinnostava hahmo, että sen avulla myydään kaikenlaista kamaa aikuisille miehille. Itsekin sain kesältä ystävältä tuliaisiksi Turkista Bondin tuoksua. Suomessakin taidetaan myydä Jadrelin sukunimi-kaiman tuoksuja.

Joku saattaisi ajatella, että tämä product placement tai sponsorointi on uusi asia. Sitä se ei ole. Vuoden 1979 Kuuraketissa sponsorointi oli melko näkyvää, kuten alla olevasta videosta voi nähdä. Kommenttiraidalla tuotannossa mukana ollut William P. Cartlidge toteaa: I think we might overdid it. (Noin 1.30 alkaen tulee aika monta mainosta tiiviissä tahdissa.)

SPECTREN ensi-iltaan vajaat 4 viikkoa, tällainen SPECTRE oli ennen

Uuden Bondin ensi-iltaan on enää vajaat neljä viikkoa. Tietoa elokuvasta on saatavilla ainakin sen verran, että kyseessä on sarjan pisin elokuva, 2 tuntia 30 minuuttia. Silti se ei riitä kertomaan yhtä pitkää juonta SPECTRESTA kuin vanhat Bondit tekevät.

Nyt olen katsonut kaikki vanhat SPECTREÄ kuvaavat Bondit, eli yhteensä kuusi Bond-elokuvaa. (Oikeasti olen katsonut jo enemmänkin, mutta kirjoittaminen etenee katsomista hitaammin.)

Suurimmat kysymykset ovat, miten uusi Bond kuvaa rikollisorganisaatio SPECTREÄ ja onko sen johtaja Blofeld mukana kuvioissa. SPECTRE oli keskeinen osa Bondeja ensimmäisen kymmenen vuoden, mutta katosi sitten kokonaan.

(Syy katoamiseen on juridinen. Selostan sen tiivisti tässä. Kannattaa loikata yli, jos haluaa mennä suoraan asiaan. SPECTRE luotiin alun perin tekemättä jäänyttä elokuvahanketta varten. Ian Fleming suunnitteli Bond-elokuvaa 1960-luvun taitteessa yhdessä Kevin McCloryn ja Jack Whittinghamin kanssa. Hanke kariutui, mutta Fleming käytti ideat kirjassaan Pallosalama. Asia meni oikeuteen, ja Fleming hävisi. Näin McClory sai oikeudet Pallosalaman tarinaan ja oli tuottamassa Pallosalamaa. 1970-luvulla McClory suunnitteli uutta versiota Pallosalamasta nimeltä Warhead, Warhead 8 tai James Bond of the Secret Service. Tämä ei toteutunut, mutta 1983 hän oli tuottamassa Älä kieltäydy kahdesti –Bondia, joka on siis uusi versio Pallosalamasta. Bondina on Connery. 1990-luvulla hän suunnitteli taas uutta versiota nimellä Warhead pääroolissa Timothy Dalton. 2010-luvulla Danjaq eli muiden Bondien oikeuksien haltija osti McCloryn kuolinpesästä tämän kaikki oikeudet. Näin SPECTREÄ voitiin taas käyttää virallisissa Bondeissa.)

Vanhojen Bondien SPECRTE on valtava rikollisjärjestö, jolla on loputtomat resurssit, hienot univormut, numeroilla korostettu tiukka hierarkia ja jännittävät suunnitelmat. SPECTRE on kuin startup-yritys, joka ei tyydy louhimaan pientä voittoa vuodesta toiseen vaan pyrkii erittäin voimakkaaseen kasvuun kiristyksellä. Järjestön nimihän tulee sanoista Special Executive for Counter-intelligence, Terrorism, Revenge and Extortion.

Olen jo aiemmin kirjoittanut, että SPECTRE korvaa elokuvissa usein venäläisten tiedustelupalvelu SMERSH:in. En tiedä, miksi tuottajat halusivat luoda taustaltaan tuntemattoman superorganisaation poliittisen vihollisen tilalle.

Oikeastaan koko Bondin ensimmäiset 10 vuotta voi katsoa jatkotarinana, jossa Bond tutkii SPECTREA ja sotkeutuu siihen syvemmin. Tohtori Eissä Bond kuulee ensimmäisen kerran SPECTRESTA. Istanbulissa vastassa on jo itse järjestö, ja Blofeld on mukana kuviossa. Kultasormessa SPECTREA ei ole. Pallosalamassa Blofeld on edelleen taustavaikuttaja, mutta Elät vain kahdesti -elokuvassa kaksikko kohtaa ensimmäistä kertaa.

Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa kaksikko kohtaa jälleen, mutta ei tunnista toisiaan. Se voi johtua siitä, että molempien näyttelijät vaihtuivat. Viimeistään nyt suhde muuttuu traumaattiseksi, sillä Blofeld tappaa Bondin vastavihityn vaimon. Timantit ovat ikuisia alkaa, kun Bond tappaa Blofeldin. Myöhemmin käy ilmi, että ei tapakaan, sillä Blofeld on teettänyt itsestään useita kaksoisolentoja. Lopussa Blofeld kuolee ilmeisesti. Tämän jälkeen häntä ei ole Bondeissa nähty.

Paitsi, että Erittäin salaisen alkujaksossa Bondilla on vastassaan kalju mies valkoisen kissan kanssa. Kyseessä ei kuitenkaan ole Blofeld, ainakaan virallisesti. 

Tässä vielä uusi SPECTREN traileri:

Kultasormi on ikuinen

Sean Connery Kultasormessa ja Timantit ovat ikuisia -elokuvassa. Välissä 007 vuotta.

Kun George Lazenby ei halunnut jatkaa ja katsojaluvut laskivat, Bondin tuottajat halusivat pelata varman päälle. Bondin roolin ehdittiin pohtia useita vaihtoehtoja, mutta lopulta Sean Connery saatiin palaamaan Bondiksi. Se vaati paketin, jossa yhdistyi ennätyksellinen palkkio ja United Artistilta sitoumus tuottaa muutama Conneryn taiteellisesti kunnianhimoisempi projekti.

Connery palasi neljän vuoden jälkeen rooliin. Nyt katsottuna se ei palauttanut 1960-luvun henkeä Bondiin. Yksi syy siihen on Connery itse. Yllä oleva kuva kertoo paljon.

Connery ei ollut ainoa asia, jossa tuottajat turvasivat menneeseen. Kultasormi oli yksi sarjan suurimpia menestyksiä ja ainakin elokuva, joka määritti Bondin tyyliä vuosiksi eteenpäin. Siksi ohjaajaksi kiinnitettiin Kultasormen ohjaaja Guy Hamilton.

Yhteistä Kultasormen kanssa on myös juonen kuljetus, alun kohtaus, jossa Bond perehdytetään kullan ja timanttien salakuljetukseen, tunnussävelmien laulaja Shirley Bassey ja elokuvien sijoittuminen Yhdysvaltoihin.

Hurjin yhteys Kultasormeen jäi toteutumatta: tuottajat vakavasti pohtivat, että Timantit ovat ikuisia –elokuvassa konna olisi ollut Kultasormen kaksoisveli.

Tästä suunnitelmasta luovuttiin ja sen sijaan konnaksi palasi Bondin vaimon tappanut Blofeld. Mielenkiintoista on, että vaikka Bond alkujaksosta saakka jatkaa Blofeldia tappaakseen tämän, Bondin Tracy-vaimoa ei mainita elokuvassa. Moni pettyi edellisen elokuvan lopetukseen. Timantit ovat ikuisia -Bondista haluttiin kepeä Kultasormen tapaan.

Blofeldin hahmo liitetään elokuvassa todellisen elämän eksentrikkoon: Howard Hughesiin, joka elokuvan rikollisen tapaan majaili lasvegaslaisen hotellin yläkerroksessa. Tarinan mukaan juonikäänne otettiin mukaan, kun tuottaja Albert R. Broccoli näki unen, jossa hänen ystävänsä Hughes oli oikeasti kaapattu ja muut ohjailivat hänen imperiumiaan kulissien takana.

Kultasormen merkityksestä Bond-sarjalle kertoo se, että tuottajat palasivat sen ääreen vielä myöhemminkin. Roger Mooren viimeinen Bond 007 ja kuoleman katse käytännössä toistaa Kultasormen juonikuvion. Kullan tilalla on kuitenkin piirilevyt ja Fort Knoxin Piilaakso. Max Zorin on samanlainen miljonääriliikemies kuin Kultasormi.

Tärkein ero on, että Kultasormea tehtäessä Connery oli 34, Moore Kuoleman katseessa 58. Oikeampi nimi olisi siis ollut 007 ja kultaiset vuodet. 

Miksi George Lazenby oli oikeassa, kun hän jätti Bondin roolin

Bond ei voi olla hippi.

Harva sitä uskoo, mutta George Lazenby ei saanut potkuja Bondin roolista. Hän päätti lähteä itse.

Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa menestyi huonommin kun aiemmat Bondit. Silti se nosti autokauppiaana ja mallina työskennelleen Lazenbyn tähteyteen tai ainakin huomion keskipisteeksi.

Tämä aiheutti Lazenbyssa ilmiön, jota Suomessa kutsutaan kusen nousemiseksi päähän. En tiedä, mikä se on englanniksi. Ilmiö näkyi jo HMSP:n kuvausten aikana. Tuottaja Albert R. Broccolin leski Dana Broccoli muistelee elokuvan DVD:ltä löytyvässä dokkarissa, että Lazenby odotti tähden kohtelua kuvausten aikana pidetyissä juhlissa.

Ensi-iltaan Lazenby pamahti paikalle epäbondmaisessa, mutta vuonna 1969 muodikkaassa parrassa. (Conneryhän aiheutti tuottajille kaksi vuotta aiemmin harmaita hiuksia osallistumalla Elät vain kahdesti –pressitilaisuuteen ilman tupeeta.)

Lazenby ilmoitti jo ennen elokuvan ensi-iltaa, että hän ei ole käytettävissä Bondin rooliin. Hän uskoi, että maailma on muuttunut ja muuttuu sellaisella vauhdilla, että Bond on nopeasti muinaisjäänne, jolla ei ole tulevaisuutta: 

Fantasy doesn't interest me. Reality does. Anyone who's in touch with the kids knows what's happening, knows the mood. Watch pop music and learn what's going to happen. Most film-makers don't watch and aren't in touch. People aren't going to films because film-makers are putting out films people don't want to see. As for the so-called "Tomorrow movies" they are only tomorrow movies with yesterday directors ... Actors aren't all that important. Directors are. I'm terribly impressed with Dennis Hopper. I'd like to work for him. I also like Arthur Penn, John Schlesinger and Peter Yates ... What I'm going to do is look for a great director first, a good screenplay second. Meanwhile, no more Bond. I make better money doing commercials.

Nyt voi tietysti todeta, että Lazenby oli väärässä. Bond on tehnyt rahaa valtavasti. Hahmoa on näytellyt neljä uutta näyttelijää Lazenbyn jälkeen. Tarvittaessa Bond on luonut nahkansa uudelleen. Bond on myös muodostunut käsitteeksi.

Silti Lazenby saattoi myös olla oikeassa.

Lazenby viittasi ylläolevassa lausunnossaan ilmiöön, jota myöhemmin kutsuttiin New Hollywoodiksi. Aikakaudelle oli tyypillistä ohjaajavetoisuus ja arjessa kiinni olevat hahmot. New Hollywood kukoisti suurin piirtein 1967-1975. Kärjistetysti voi sanoa, että yksi elokuva tuhosi sen. Tappajahai oli vuonna 1975 valtava menestys, joka loi Hollywoodin uudeksi ihanteeksi isot elokuvat, jotka maksavat paljon, mutta myös tuottavat älyttömästi.

Maailma ei muuttunut siihen suuntaa kuin Lazenby ennakoi, mutta se muuttui.

Bond ei enää 1960-luvun jälkeen ole määritellyt aikaansa samalla tavalla kuin 1960-luvulla. Se on enemmän heijastanut ja jäljitellyt sitä. Populaarikulttuurin muotivirtaukset syntyivät taas Yhdysvalloissa.

Otan tässä nyt askelia eteenpäin, mutta sallikaa se. 1970-luvulla Bond joutui ottamaan eniten vaikutteita muualta. Elä ja anna toisten kuolla blaxploitaatiosta (termi tarkoittaa mustien mustalle yleisölle tekemiä elokuvia 1970-luvulla), Kultainen ase Bruce Leen muodikkaaksi tekemistä karate-elokuvista ja Kuuraketti Tähtien sodasta.

1980-luvulla Bondeista tuli minusta oma lajityyppinsä, joka eli omaa elämäänsä, mutta ei saanut jäljittelijöitä. Vuosikymmenen lopulla tehty Lupa tappaa taas muistuttaa 1980-luvun toimintaelokuvia. Brosnanin Bondit kumarsivat sarjan historialle.

Daniel Craigin Bondit lainaavat Matt Damonin tähdittämistä Medusa-elokuvista ja Christopher Nolanin Batman-elokuvista.

En missään nimessä sano, että Bondit eivät olisi itsenäisiä. Bond on ainutlaatuinen kaava, jonka variointiin sarjan menestys perustuu.

Sarjan kulttuurinen painoarvo ei kuitenkaan ole koskaan ollut niin suuri kuin 1960-luvulla.

Tämä tuskin lohduttaa Lazenbya. Hän useassa otteessa toivonut, että olisi tehnyt edes yhden lisää. Ei olisi tarvinnut kuunnella pottuilua loppuelämäänsä.

Harry Palmer on jokamies-Bond, joka seikkaili 1960-luvulla Helsingissä

Harry Palmer (Michael Caine) tilanteen päällä Helsingissä, mutta missä?

1960-luvun puolessa välissä Bondin suosio on kovimmillaan. Tämä ei tarkoita taloudellista menestystä, sillä uusimmat elokuvat tuottavat ainakin ensi-iltakierroksillaan enemmän kuin huippukauden Bondit, ilmeisesti myös inflaatiokorjattuna.

Menestys tarkoittaa kulttuurista vaikutusta. 1960-luvun Bond-mania synnytti ison joukon jäljittelijöitä ja kopioijia.

1960-luvulla suurvaltojen suhteet olivat sellaiset, että aika nosti vakoojan ylipäätään kiinnostavaksi hahmoksi. Vakoojaelokuvia olisi siis nähty varmaan ilman Bondia.

Silti suurin osa vakoojaelokuvista ja –sarjoista nähtiin Bondien läpimurron jälkeen.

Kiinnostavaa on, että karkeasti jaettuna vakoojaelokuvat pyrkivät erottautumaan Bondeista joko olemalla ainakin osittain parodioita tai vakavasti otettavia vakoojaelokuvia. Parodioita ovat esimerkiksi Derek Flint ja Matt Helm –sarjat.  Television puolella Bondin jäljillä oli Napoleon Solo (Man from U.N.C.L.E.), jota luomassa oli Bond-kirjailija Ian Fleming! (Nythän teattereissa pyörii elokuvaversio Napoleon Solosta. Pitäisi varmaan käydä katsomassa.)

Parodia on myös ensimmäinen virallisen Bond-sarjan ulkopuolella valmistunut Bond-elokuva Casino Royale.  Elokuva voitiin tehdä, kun 1954 amerikkalainen televisiokanava CBS teki sarjaansa Climax! version Casino Royalesta. Sivuhuomautuksena voi siis todeta, että ensimmäinen Bond oli amerikkalainen ja häntä kutsuttiin elokuvassa Jimmy Bondiksi. Oikeudet Casino Royaleen jäivät siis Amerikkaan ja kun tuottaja Charles K. Feldman ei saanut rooliin Sean Connerya, hän päätti tehdä parodian. Erikoista on, että Austin Powers taitaa hahmona perustua eniten Casino Royalen Bondiin. Kyse on siis parodian parodiasta.

Vakavia vakoojaelokuvia muun muassa John le Carren kirjaan perustuva Mies kylmästä. 

Oma suosikkini on Len Deightonin kirjoihin perustuva Harry Palmer –sarja, jonka vakavuudesta voi olla tosin monta mieltä. Se on joka tapauksessa kiinnostava rinnakkaissarja Bondille, sillä hahmona Palmer on lähes Bondin vastakohta. Hän on duunarien cockney-murretta puhuva antisankari, joka ei kaada kaikkia naisia ja onnistuu tehtävässä vain vahingossa. Hyvin istuvien pukujen sijaan Palmerilla on rillit ja nukkavieru poplari. Häntä huijaavat paitsi rikolliset myös omat pomot, joille Palmer uhrattavissa oleva resurssi, jonka voi lähettää kentälle vaikka maalitauluksi. Hänet jopa pakotettiin herraskaisen MI6:n rengiksi armeijassa tehtyjen hölmöilyjen takia.

Häneen on ainakin minun helpompi samaistua kuin Bondiin!

Palmer-elokuvia tehtiin 1960-luvulla kolme: Ipcress File vuonna 1965, Hautajaiset Berliinissä vuonna 1966 ja Miljardin dollarin aivot vuonna 1968. Ensimmäinen on elokuvista ehdottomasti paras. Miljardin dollarin aivot liukuu pop-elokuvan puolelle, mutta on silti erittäin kiinnostava, ainakin meille suomalaisille. Elokuva nimittäin sijoittuu pääasiassa Suomeen. Turun linna on rikollisten pääpaikka. (Kjell Westö on muuten napannut elokuvan kuvaukset osaksi Missä kuljimme kerran -romaania. Yhdellä päähahmoista on suhde naispääosaa esittävään Françoise Dorléaciin. Dorléac kuoli auto-onnettomuudessa jo vuonna 1967.)

Elokuva löytyi youtubesta, joten linkkaan sen tähän. Hauska katsella, miltä tutut maisemat ovat näyttäneet 1960-luvulla.

Palmerin yhteydet Bondiin ovat tiiviit. Hautajaiset Berliinissä ohjasi muun muassa Kultasormen ohjaaja Guy Hamilton, joka oli luomassa Bondia hahmoksi, jona hänet tunnemme. Loistavan musiikin ensimmäiseen Palmer-elokuvaan teki Bond-säveltäjä John Barry.

Erityisen kiinnostavaa on, että sarjan tuotti Harry Salzman, joka oli toinen Bond-sarjan tuottajista. Hän siis tuotti kahta kilpailevaa elokuvasarjaa samaan aikaan.

Salzman oli siis kaksoistuottaja.

Huonoin Bond onkin yksi parhaista

Ostaisitko tältä mieheltä auton vai palkkaisitko hänet uudeksi Bondiksi?

HUOM! Varokaa juonipaljastuksia!

Usea sanoo huonoimmaksi James Bond –elokuvaksi vuoden 1969 Bondia Hänen majesteettinsa salaisessa palvelussa (tästä eteenpäin tässä kirjoituksessa HMSP). Itsekin vierastin elokuvaa lapsena, ainakin vähän aikaa.

Syitä on aikakin kolme. Monille huonoin Bond-näyttelijä on George Lazenby, joka teki vain yhden Bondin. Mielikuva näyttelijästä liittyy hahmoon. HMSP on myös Bondeista traagisin. Tekoaika huokuu kaikissa Bondeissa, mutta tässä se näkyy pukeutumisessa niin voimakkaasti, että lapsena vierastin sitä.

Näistä huolimatta tai osittain näistä johtuen HMSP on oikeasti yksi parhaita Bondeja. Se on myös sarjan niitä elokuvia, jotka pärjäävät parhaiten itsenäisesti. Rakastan kaikkia Bondeja (kuten toivottavasti olette huomanneet), mutta iso osa Bondeista ei toimi itsenäisinä elokuvina vaan totutun kaavan hauskoina variaatioina. Jos siis maailmaan olisi ilmestynyt tyhjästä vaikka Roger Mooren Bond 007 ja kuoleman katse, se ei välttämättä viehättäisi niin isoa joukkoa kuin se nyt tekee osana upeaa ja mahtavaa traditiota.

HMSP on poikkeus. Se on samaan aikaan sekä hurja melodraama että traaginen vakoojaelokuva.

Ajatellaan sitä ensiksi melodraamana. Alussa Bond tapaa naisen, joka yrittää itsemurhaa. Bond pelastaa tämän ja myöhemmin maksaa Tracyksi esittäytyvän naisen pelivelat hotellissa. He sopivat tapaamisen, mutta naisen sijaan paikalla onkin asemiehet. Bond nujertaa heidät ja löytää naisen omasta hotellihuoneestaan. Nainen osoittaa Bondia aseella ja sanoo: ”Entä jos tappaisin teidät huvin vuoksi.” Lopulta nainen sanoo, että ajatelkaa häntä naisena, jonka olette juuri ostaneet.

Aamulla nainen on kadonnut. Bond kaapataan. Hänet viedään miehen luokse, joka on paitsi rikollispomo, myös mystisen naisen isä. Hän haluaa Bondin naivan pilalle hemmotellun tyttärensä ja tarjoaa tästä Bondille miljoona puntaa. Bond kieltäytyy, mutta muuttaa mielensä, kun isä lupaa auttaa Bondia löytämään arkkivihollinen Blofeldin.

Pari tapaa uudestaan ja ilmeisesti he rakastuvat. Tätä alleviivaa Bond-elokuvissa täysin poikkeuksellinen montaasi, jonka taustalla soi Louis Armstrongin We have all the time in the world.

Tämä ei ole tyypillistä Bondia. Yleensä Bondeissa rakennetaan alussa uhka, jota Bond lähtee purkamaan. Niitä voi sanoa hyvällä plot driven –elokuvisksi. HMSP etenee pitkään character driven –moodissa. Sen jännitteet muodostuvat hahmojen välille.

Vakoojatarinanakin HMSP on poikkeuksellisen vakava, vaikka jatkaakin edeltäjänsä Blofeld-jahtia. Bond soluttautuu Blofeldin lähipiiriin sukututkijana. Melodraama saa taas vallan, kun Bond käyttää aikaansa rakastelemalla Alpilla olevan allergiaparantolan potilaita.

Lopulta Bond ja Tracy saavat toisensa, mutta vain hetkeksi, sillä Blofeld ampuu Tracyn pian häiden jälkeen.

Huh, tulipas siinä juoniselostetta. Pointtina kuitenkin oli, että HMSP:ssa ihmissuhdekudelma on poikkeuksellisen arka ja rikkinäinen.

Onko Lazenby sitten huonoin Bond? Monella tapaa hän on. Lazenbyn aiempi ura koostui mallintöistä ja autokaupasta. Hän sopii rooliin ulkoisesti, mutta näyttelijänä hän on kokematon.

Ja juuri siksi hän kelpaa Bondiksi juuri tässä elokuvassa. Autokauppiaan charmilla ja ylikorostetulla itsevarmuudella operoiva mies sopii vakoojan rooliin, joka on valmis avioliittoon tietojen takia ja hakee turvaa kaikkien saatavilla olevien naisten sängystä.

Lazenbyn epävarmuutta korostaa vaimoa näyttelevä Diana Rigg, jonka hahmo rikkinäisenäkin heijastaa itsevarmuutta, joka Lazenbystä puuttuu.

HMSP:n onnistumisesta iso kiitos kuuluu ohjaaja Peter Huntille, jonka ensimmäinen Bond-ohjaus elokuva on. Se jäi valitettavasti myös viimeiseksi.

HMSP menestyi huomattavasti huonommin kuin edeltävät Bondit. Syitä on varmasti paljon. Ajat olivat muuttuneet 1960-luvun puolesta välistä.  Bond-mania oli jo haalistunut.

Usea ajattelee, että syy on vain Lazenbyn. Minusta hän ei ole ainoa syyllinen. Hänhän on loistava, vaikkakin vahingossa.