Elä ja anna toisten kuolla on kiinnostava Bond monessa
mielessä: se on Roger Mooren ensimmäinen, ottaa vaikutteita sekä
blaxploitaatio-elokuvista että tuolloin suosituista takaa-ajoelokuvista. 1960-luvulla
Bond matkasi sinne, minne katsojilla ei ole varaa matkustaa, tässä elokuvassa
sinne, minne katsojat eivät uskalla matkustaa. Se on myös Bond, joka alkaa
käsitellä Bondia reliikkinä, joka ei istu omaan aikaansa. Tämä ajattelu
korostuu kohtauksissa, jossa brittivakooja törmäilee Harlemissa. Samaan aikaan
se nostaa huumeet esille ensimmäistä kertaa Bondeissa. Mustien kuvaajana
elokuva on rohkea tehdessään tummaihoisista konnia ja toisaalta se sisältää
ensimmäisen Bondin romanssin tummaihoisen naisen kanssa (romanssi tarkoittaa
tässä yhteydessä pussailua ja kai jotain muutakin.)
Minulla oli lapsena vaikeuksia suhtautua Elä ja anna toisten
kuolla -Bondiin muutaman kohtauksen takia: kyseessä on harvoja Bondeja, joissa
on viitteitä yliluonnollisuuteen. Bond-tyttö Solitaire osaa ennustaa korteista.
Sen olin lapsena valmis hyväksymään, mutta paroni Samedin kuolemat ja henkiin
palaamiset ärsyttivät lapsena.
Elokuvahan loppuu kuviin veturin puskurin päällä nauravasta
Samedista.
Ne potuttivat, koska halusin lapsena ajatella, että vaikka
Bondit ovat fiktiota, ne voisivat olla totta. Mitä järkeä niissä muuten olisi?
Samasta syystä minua ärsytti, kun käärmeenlumoojaksi
pukeutunut brittiagentti alkoi soittaa Bondin tunnussävelmää Octopussyssa:
miten se muka tiesi siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti