Harry Palmer on jokamies-Bond, joka seikkaili 1960-luvulla Helsingissä

Harry Palmer (Michael Caine) tilanteen päällä Helsingissä, mutta missä?

1960-luvun puolessa välissä Bondin suosio on kovimmillaan. Tämä ei tarkoita taloudellista menestystä, sillä uusimmat elokuvat tuottavat ainakin ensi-iltakierroksillaan enemmän kuin huippukauden Bondit, ilmeisesti myös inflaatiokorjattuna.

Menestys tarkoittaa kulttuurista vaikutusta. 1960-luvun Bond-mania synnytti ison joukon jäljittelijöitä ja kopioijia.

1960-luvulla suurvaltojen suhteet olivat sellaiset, että aika nosti vakoojan ylipäätään kiinnostavaksi hahmoksi. Vakoojaelokuvia olisi siis nähty varmaan ilman Bondia.

Silti suurin osa vakoojaelokuvista ja –sarjoista nähtiin Bondien läpimurron jälkeen.

Kiinnostavaa on, että karkeasti jaettuna vakoojaelokuvat pyrkivät erottautumaan Bondeista joko olemalla ainakin osittain parodioita tai vakavasti otettavia vakoojaelokuvia. Parodioita ovat esimerkiksi Derek Flint ja Matt Helm –sarjat.  Television puolella Bondin jäljillä oli Napoleon Solo (Man from U.N.C.L.E.), jota luomassa oli Bond-kirjailija Ian Fleming! (Nythän teattereissa pyörii elokuvaversio Napoleon Solosta. Pitäisi varmaan käydä katsomassa.)

Parodia on myös ensimmäinen virallisen Bond-sarjan ulkopuolella valmistunut Bond-elokuva Casino Royale.  Elokuva voitiin tehdä, kun 1954 amerikkalainen televisiokanava CBS teki sarjaansa Climax! version Casino Royalesta. Sivuhuomautuksena voi siis todeta, että ensimmäinen Bond oli amerikkalainen ja häntä kutsuttiin elokuvassa Jimmy Bondiksi. Oikeudet Casino Royaleen jäivät siis Amerikkaan ja kun tuottaja Charles K. Feldman ei saanut rooliin Sean Connerya, hän päätti tehdä parodian. Erikoista on, että Austin Powers taitaa hahmona perustua eniten Casino Royalen Bondiin. Kyse on siis parodian parodiasta.

Vakavia vakoojaelokuvia muun muassa John le Carren kirjaan perustuva Mies kylmästä. 

Oma suosikkini on Len Deightonin kirjoihin perustuva Harry Palmer –sarja, jonka vakavuudesta voi olla tosin monta mieltä. Se on joka tapauksessa kiinnostava rinnakkaissarja Bondille, sillä hahmona Palmer on lähes Bondin vastakohta. Hän on duunarien cockney-murretta puhuva antisankari, joka ei kaada kaikkia naisia ja onnistuu tehtävässä vain vahingossa. Hyvin istuvien pukujen sijaan Palmerilla on rillit ja nukkavieru poplari. Häntä huijaavat paitsi rikolliset myös omat pomot, joille Palmer uhrattavissa oleva resurssi, jonka voi lähettää kentälle vaikka maalitauluksi. Hänet jopa pakotettiin herraskaisen MI6:n rengiksi armeijassa tehtyjen hölmöilyjen takia.

Häneen on ainakin minun helpompi samaistua kuin Bondiin!

Palmer-elokuvia tehtiin 1960-luvulla kolme: Ipcress File vuonna 1965, Hautajaiset Berliinissä vuonna 1966 ja Miljardin dollarin aivot vuonna 1968. Ensimmäinen on elokuvista ehdottomasti paras. Miljardin dollarin aivot liukuu pop-elokuvan puolelle, mutta on silti erittäin kiinnostava, ainakin meille suomalaisille. Elokuva nimittäin sijoittuu pääasiassa Suomeen. Turun linna on rikollisten pääpaikka. (Kjell Westö on muuten napannut elokuvan kuvaukset osaksi Missä kuljimme kerran -romaania. Yhdellä päähahmoista on suhde naispääosaa esittävään Françoise Dorléaciin. Dorléac kuoli auto-onnettomuudessa jo vuonna 1967.)

Elokuva löytyi youtubesta, joten linkkaan sen tähän. Hauska katsella, miltä tutut maisemat ovat näyttäneet 1960-luvulla.

Palmerin yhteydet Bondiin ovat tiiviit. Hautajaiset Berliinissä ohjasi muun muassa Kultasormen ohjaaja Guy Hamilton, joka oli luomassa Bondia hahmoksi, jona hänet tunnemme. Loistavan musiikin ensimmäiseen Palmer-elokuvaan teki Bond-säveltäjä John Barry.

Erityisen kiinnostavaa on, että sarjan tuotti Harry Salzman, joka oli toinen Bond-sarjan tuottajista. Hän siis tuotti kahta kilpailevaa elokuvasarjaa samaan aikaan.

Salzman oli siis kaksoistuottaja.

Huonoin Bond onkin yksi parhaista

Ostaisitko tältä mieheltä auton vai palkkaisitko hänet uudeksi Bondiksi?

HUOM! Varokaa juonipaljastuksia!

Usea sanoo huonoimmaksi James Bond –elokuvaksi vuoden 1969 Bondia Hänen majesteettinsa salaisessa palvelussa (tästä eteenpäin tässä kirjoituksessa HMSP). Itsekin vierastin elokuvaa lapsena, ainakin vähän aikaa.

Syitä on aikakin kolme. Monille huonoin Bond-näyttelijä on George Lazenby, joka teki vain yhden Bondin. Mielikuva näyttelijästä liittyy hahmoon. HMSP on myös Bondeista traagisin. Tekoaika huokuu kaikissa Bondeissa, mutta tässä se näkyy pukeutumisessa niin voimakkaasti, että lapsena vierastin sitä.

Näistä huolimatta tai osittain näistä johtuen HMSP on oikeasti yksi parhaita Bondeja. Se on myös sarjan niitä elokuvia, jotka pärjäävät parhaiten itsenäisesti. Rakastan kaikkia Bondeja (kuten toivottavasti olette huomanneet), mutta iso osa Bondeista ei toimi itsenäisinä elokuvina vaan totutun kaavan hauskoina variaatioina. Jos siis maailmaan olisi ilmestynyt tyhjästä vaikka Roger Mooren Bond 007 ja kuoleman katse, se ei välttämättä viehättäisi niin isoa joukkoa kuin se nyt tekee osana upeaa ja mahtavaa traditiota.

HMSP on poikkeus. Se on samaan aikaan sekä hurja melodraama että traaginen vakoojaelokuva.

Ajatellaan sitä ensiksi melodraamana. Alussa Bond tapaa naisen, joka yrittää itsemurhaa. Bond pelastaa tämän ja myöhemmin maksaa Tracyksi esittäytyvän naisen pelivelat hotellissa. He sopivat tapaamisen, mutta naisen sijaan paikalla onkin asemiehet. Bond nujertaa heidät ja löytää naisen omasta hotellihuoneestaan. Nainen osoittaa Bondia aseella ja sanoo: ”Entä jos tappaisin teidät huvin vuoksi.” Lopulta nainen sanoo, että ajatelkaa häntä naisena, jonka olette juuri ostaneet.

Aamulla nainen on kadonnut. Bond kaapataan. Hänet viedään miehen luokse, joka on paitsi rikollispomo, myös mystisen naisen isä. Hän haluaa Bondin naivan pilalle hemmotellun tyttärensä ja tarjoaa tästä Bondille miljoona puntaa. Bond kieltäytyy, mutta muuttaa mielensä, kun isä lupaa auttaa Bondia löytämään arkkivihollinen Blofeldin.

Pari tapaa uudestaan ja ilmeisesti he rakastuvat. Tätä alleviivaa Bond-elokuvissa täysin poikkeuksellinen montaasi, jonka taustalla soi Louis Armstrongin We have all the time in the world.

Tämä ei ole tyypillistä Bondia. Yleensä Bondeissa rakennetaan alussa uhka, jota Bond lähtee purkamaan. Niitä voi sanoa hyvällä plot driven –elokuvisksi. HMSP etenee pitkään character driven –moodissa. Sen jännitteet muodostuvat hahmojen välille.

Vakoojatarinanakin HMSP on poikkeuksellisen vakava, vaikka jatkaakin edeltäjänsä Blofeld-jahtia. Bond soluttautuu Blofeldin lähipiiriin sukututkijana. Melodraama saa taas vallan, kun Bond käyttää aikaansa rakastelemalla Alpilla olevan allergiaparantolan potilaita.

Lopulta Bond ja Tracy saavat toisensa, mutta vain hetkeksi, sillä Blofeld ampuu Tracyn pian häiden jälkeen.

Huh, tulipas siinä juoniselostetta. Pointtina kuitenkin oli, että HMSP:ssa ihmissuhdekudelma on poikkeuksellisen arka ja rikkinäinen.

Onko Lazenby sitten huonoin Bond? Monella tapaa hän on. Lazenbyn aiempi ura koostui mallintöistä ja autokaupasta. Hän sopii rooliin ulkoisesti, mutta näyttelijänä hän on kokematon.

Ja juuri siksi hän kelpaa Bondiksi juuri tässä elokuvassa. Autokauppiaan charmilla ja ylikorostetulla itsevarmuudella operoiva mies sopii vakoojan rooliin, joka on valmis avioliittoon tietojen takia ja hakee turvaa kaikkien saatavilla olevien naisten sängystä.

Lazenbyn epävarmuutta korostaa vaimoa näyttelevä Diana Rigg, jonka hahmo rikkinäisenäkin heijastaa itsevarmuutta, joka Lazenbystä puuttuu.

HMSP:n onnistumisesta iso kiitos kuuluu ohjaaja Peter Huntille, jonka ensimmäinen Bond-ohjaus elokuva on. Se jäi valitettavasti myös viimeiseksi.

HMSP menestyi huomattavasti huonommin kuin edeltävät Bondit. Syitä on varmasti paljon. Ajat olivat muuttuneet 1960-luvun puolesta välistä.  Bond-mania oli jo haalistunut.

Usea ajattelee, että syy on vain Lazenbyn. Minusta hän ei ole ainoa syyllinen. Hänhän on loistava, vaikkakin vahingossa. 

Kumpi on pelottavampi

Vielä ei ole tiedossa, onko uudessa Bondissa mukana myös SPECTREN johtaja ja Bondin arkkivihollinen Ernst Stavro Blofeld.

Käsittelen SPECTREÄ myöhemmin lisää, mutta nyt nähtyäni Elät vain kahdesti, aloin ajatella, että millainen Bond-historia olisi, jos Blofeldia olisi näytellyt alkuperäinen valinta. Kuvaukset ehdittiin jo aloitta Jan Werichin kanssa.

Muutamassa päivässä tuotantotiimi kuitenkin totesi, että Werich näyttää enemmän joulupukilta kuin rikollisnerolta. Hänet korvasi nopeasti Donald Pleasence, joka määritteli vuosikymmeniksi eteenpäin miltä Bondin vihollinen näyttää. Hän toimi myös mallina Austin Powersin viholliselle Doctor Evilille.

SPECTREN trailerin perustaalla uuteen Bondiin on ainakin siirtynyt Blofeldin pukeutumistyyli, sillä konnaa näyttelevällä Christoph Waltzilla on päällään samanlainen Mao-takki kuin Blofeldilla. Pelottavuusasteikolla hän on minusta lähempänä Werichia kuin Pleasencea.

Ensimmäinen Roger Mooren Bond ilman Roger Moorea

Bondien julisteteet ovat aina olleet seksistisempiä kuin itse elokuvat. Mainoslause on taas ihan päätön: mitä tuo "kahdesti" sitaateissa tarkoittaa?

Elät vain kahdesti on aina ollut salainen suosikkini. Se ei koskaan löydy minkään yleisen Bond-listaukse kärjestä, mutta lapsena erityisesti pidin siitä. Silloin sanoin usein syyksi, että siinä ”tapahtuu” paljon, mikä tarkoitti, että siinä on paljon toimintakohtauksia. Elät vain kahdesti –elokuvassa (Bondeista kirjoittaminen on muuten todella hankalaa siinä mielessä, että nimet ovat niin pitkiä ja niiden taivuttaminen sijamuotoihin ärsyttävää) muun muassa tapellaan, ajetaan kisaa Tokion kaduilla, ammuskellaan satamassa ja taistellaan helikoptereilla.

Muita plussia ovat John Barryn loistava score, Nancy Sinatran upea tunnusbiisi, Connery, 1960-luvun Bondien henki, Blofedin ensimmäinen esiintyminen kasvoillaan ja Ken Adamin poikkeuksellisen hienot lavasteet.

Elokuva ei kuitenkaan pärjää Bond-listauksissa varmaan sen takia, että sen juoni on niin hassu. Neuvostoliiton ja USA:n avaruusaluksia kaapataan avaruudessa ja maat lähestyvät sotaa. Vain britit pääsevät oikean tekijän jäljille.

Elät vain kahdesti kestää katsomista edelleen oikein hyvin. On hauska tajuta, että jo 1960-luvulla kaavaa ravisteltiin aika paljon. Nythän Bond kuolee elokuvan alussa.

Elät vain kahdesti on ensimmäinen Bond, joka poikkeaa erittäin paljon lähdekirjastaan. Molemmat sijoittuvat kyllä Japaniin ja niissä vihollisena on Blofeld. Kirjassa masentunut Bond kostaa vaimonsa kuolemaa, jota elokuvissa ei ole vielä tapahtunut.

Elät vain kahdesti osoittaa, että ohjaajalla on yllättävän paljon vaikutusta Bondeihin. Taustalla jyllää suuri vaihtumattomien ammattilaisten joukko käsikirjoittajista tekniseen väkeen ja tuotannon laatua valvovat tuottajat Albert R. Broccoli ja Harry Salzman (myöhemmin vain Broccolin perhe), mutta etenkin Bondeissa 1980-luvun loppuun saakka on ohjaajien tunnistettava tyyli.

Tuoreimmalla katselukerralla mieleeni tuli, että oikeastaan Lewis Gilbertin tyyli on kuin Roger Mooren Bond ilman Roger Moorea. Sean Conneryn Bondeissa tärkein ohjaaja ei ole ensimmäisten ohjaaja Terence Young vaan Kultasormen ohjannut Guy Hamilton. Hän hioi paketin siksi Bondiksi, jota usein muistelemme.

Hamilton ohjasi myös kaksi Mooren ensimmäistä Bondia, mutta niissä Mooren tyyli ei vielä täysin löytynyt. Tyyli löytyi valtavista puitteista, maailmaa uhkaavasta juonesta ja Mooren puujalkahuumorista elokuvassa 007 –Rakastettuni, jonka ohjasi Lewis Gilbert. Juoni käynnistyy, kun joku taho kaappaa sekä Yhdysvaltojen että Neuvostoliiton sukellusveneitä.

Glbert ei käyttänyt Bondeissaan käsikirjoittajina sarjan vakituisia käsikirjoittajia vaan työ annettiin Elät van kahdesti –elokuvassa norjalaiselle Roald Dahlille, joka tunnetaan muun muassa Jali ja suklaatehdas –kirjasta.

Lopputulos on sellainen, että se on todennäköisesti antanut eniten ainesta Austin Powers –parodiaan. Silti se on salainen suosikkini.

Uusi tunnari ei vakuuta

En ole vielä kirjoittanut Bondien tunnusmusiikeista, vaikka nekin ovat oleellinen elementti sarjassa. 

Kultasormesta lähtien muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tunnuskappale on kuultu alkutekstien alla. Mukaan mahtuu huomattavasti enemmän loistavia kappaleita kuin epäonnistumisia.

1960-luvulla esittäjät edustivat perinteisemmän viihdemusiikin kärkeä, mutta 1970-luvulla alkoi siirtymä pop-musiikin suuntaa.

1980-luvulla esittäjinä oli jo Duran Duranin (yllä oleva video) ja A-han kaltaisia nuorison suosikkeja. 1990-luvulta lähtien Bond-tunnareiden ongelmana on ollut, että usein tunnettu tähti on palkattu esittämään tahmea pastissi. Onnistumisiakin on kuultu, kuten Tina Turnerin Golden Eye.

Tässä sarjassa uuden SPECTRE:n tunnari saattaa olla isoin huti. Ekalla kuuntelukerralla kappale kuulostaa ötelältä ja vetelältä pastissilta, josta ei saa mitään otetta.

Nuorisoa on lähdetty mielistelemään palkkaamalla esittäjäksi Sam Smith -niminen kaveri, jolla ei taidot, karisma tai osaaminen kerta kaikkiaa riitä.

Lisään tänne pyynnöstä linkin kappaleeseen.

Tämä saattaa olla huonoin Bond-elokuva

Juliste kertoo totuuden. Tätä Pallosalamassa riittää.

Rakastan Bondia. Rakastan kaikkia Bond-elokuvia.

Joitakin rakastan kuin puheliasta, vanhaa ystävää, joka kertoo 10 minuuttia asiaa, jonka ymmärtää 15 sekunnissa. Hän kertoo sitä, vaikka juttu ei ole hauska ja olen jo kuullut sen. Silti hänen seurassaan on hauskaa pitkästä aikaa, tai ainakin muistelen niin.

Pallosalama vuodelta 1965 on sellainen ystävä. Kun päätin aloittaa operaatio Grand Slamin, suurin epäilykseni oli, jaksanko katsoa sen uudelleen. Näin Pallosalaman elokuussa elokuva-arkiston ja 007 Travellers -blogin yhteisnäytöksessä. Elokuvateatterissa Pallosalaman puutteet korostuivat. Se on ylipitkä, jota rasittavat erityisesti todella pitkät sukelluskohtaukset. Välillä sukelluskohtausten tapahtumia on vaikea seurata, välillä niissä näytetään asioita, jotka on jo selitetty tai ovat jo ilmeisiä.

Tässä vähän esimerkkiä:

Epäilen, että vedenalaisia kohtauksia kuvattiin isolla rahalla, eikä niitä sitten haluttu jättää pieneen osaan. Joka tapauksessa tuloksena oli siihen astisista Bondeista pisin, joka tahkosi rahaa Kultasormeakin enemmän.

Laahaavaa vaikutelmaa korostaa John Barryn score, joka on hänen heikoimpiaan.

Vasta viime vuosina olen herännyt Pallosalaman heikkouteen. Syitä on useita: sillä on myös selvät ansionsa. Alkujakso on yksi sarjan parhaita. Juoni etenee hyvin alussa. Tarina on myös geneerinen Bond-tarinan, mutta se kerrotaan Pallosalamassa ekaa kertaa. Maailmaa uhataan ydinaseilla. (Elokuvastahan on tehty toinen versio vuonna 1983. Älä kieltäydy kahdesti on epävirallinen Bond ja itse asiassa Pallosalamankin varsinainen tuottaja on Kevin McClory Harry Salzmanin ja Albert R. Broccolin sijaan. Palaan näihin kuvioihin myöhemmin blogissani.)

Ilmeisesti myös pidän 1960-luvun Bondeista ja Sean Connerysta eniten ja siksikin on ollut vaikeaa tunnustaa Pallosalaman heikkoudet.

Olen pitänyt 007 ja kultainen ase -elokuvaa huonoimpana Bondina, mutta on mahdollista, että Pallosalama ottaa operaatio Grand Slamin myötä paalupaikan. En kuitenkaan anna vielä lopullista päätöstäni vaan jatkan katsomista.

Pallosalaman katsoin sunnuntaina 20. syyskuuta. Silloin SPECTREN ensi-iltaan oli pari päivää vajaat kuusi viikkoa. Olen urakassa 4/23-vaiheessa. Uskon onnistuvani.

Pallosalaman tuskaa lisäsi pieni episodi. Sunnuntaina aurinko piilotteli ensiksi pilvien takana ja alkoi 

sitten kesken elokuvan paistaa televisioon. Kun pistin verhoa kiinni, tönäisin liian isoksi ja vinoon kasvanutta kaktusta. Se putosi ja yritin ottaa koppia. En saanut koppia vaan 50 piikkiä käteen.

5 syytä, miksi Kultasormi on rautaa

Shirley Eaton on yksi tunnetuimmista Bond-tytöistä, vaikka hänet surmataan elokuvan alussa erikoisella tavalla.

Kun vanhoja Bondeja katsoo nyt, ne näyttävät helposti yhtenäiseltä sarjalta. Etenkin Daniel Craigin Bondit ovat muuttaneet sarjan perinteitä niin paljon, että moni puhuu vanhoista ja uusista Bondeista. Osalle uusia Bondeja ovat myös Pierce Brosnanin Bondit.

Oikeasti myös vanhojen Bondien välillä on tapahtunut paljon kehitystä, muutoksia ja murroksia. Yksi sellainen on 007 Istanbulissa ja 007 ja Kultasormen välissä. Ensimmäisillä Bondeilla on paljon yhteistä, mutta vasta kolmantena ilmestynyt Kultasormi täydensi Bondin sellaiseksi, jona hänet opittiin tuntemaan ja joka aiheutti Bond-manian 1960-luvulla.

Kaksi ensimmäistä Bondia pyrkivät olemaan erityisesti jännityselokuvia. Kultasormessa huumorin merkitys kasvoi suureksi.

Kultasormi on myös juonenkuljetukseltaan parhaita Bondeja. Sitä on aina ilo katsoa. Juonesta ajattelin kirjoittaa oman blogin.

Kultasormen merkitystä koko sarjalle kuvaa se, että kun puhutaan erityisen bondmaisista kohtauksista, ne usein ovat peräisin Kultasormesta.

Laserileikkuri uhkaa Bondia

Bond on ison osan elokuvasta Kultasormen vankina. On lähellä, että Kultasormi ei halkaise häntä teollisuuslaserilla. ”Odotatteko minun puhuvan.” ”En herra Bond. Odotan teidän kuolevan.”

Erikoinen apuri

Mitä parempi konna, sitä parempi konna, Hitchcock sanoi Francois Truffaut’n haastattelukirjassa. Kultasormi on loistava päärikollinen, mutta Kultasormessa lanseerataan selvästi konnan apurit, jotka ovat myöhemmin olennainen osa sarjaa. Oddjobista muistetaan erityisesti tappava hattu.

Bondin valeasut

Kultasormi alkaa, kun Bond nousee merestä. Hänellä on päällään sukelluspuku ja harhautuslintu. Tehtävän jälkeen Bond riisuu märkäpuvun ja alta paljastaa täydellisesti istuva ja rypytön smokki.

Miten Q:sta tulee Q

Q ja Bondin suhde on täynnä piruilua ja pettymyksiä, kun salainen agentti ei huolehdi erikoislaitteistaan. Nämä kohtaamiset ovat keskeinen huumorielementti Bondeissa. Näin ei kuitenkaan ollut ennen Kultasormea vaan Q oli vakava. Q syntyi, kun Kultasormen ohjaaja käski näyttelijä Desmond Llewelyniä esittämään Q:ta kuin hän inhoaisi Bondia.

Kultainen nainen

Oddjobin yksi erikoisuus on, että hän tappaa Kultasormen pettäneen naisen maalaamalla kultamaalilla.

Bond ja Beatles

Urakka etenee: viikonloppuna katsoin useita Bondeja. Kirjoitan Kultasormesta myöhemmin lisää, mutta ensiksi pari sanaa aiheesta, joka on askarruttanut minua lapsesta saakka.

1960-luvulla brittiläinen populaarikulttuuri nousi jopa amerikkalaisen kulttuurin edelle, ainakin hetkittäin.

Syitä tähän oli kaksi: James Bond ja Beatles.

Ilmiöillä on paljon yhtäläisyyksiä. Aika on tärkein. Ensimmäinen Bond Tohtori Ei valmistui vuonna 1962. Beatlesin ensimmäinen LP Please, please me seuraavana vuona. Molemmat vaikuttivat oman aikansa kulttuuriin eniten 1960-luvulla. (No Beatles myös hajosi vuosikymmenen lopussa.)

Molemmat myös tekivät ison läpimurtonsa vuonna 1964. Beatlesilla ison kansainvälisen menestyksen merkkinä voi pitää bändin Yhdysvaltojen kiertuetta helmikuussa 1964. Tuolloin yhtye saapui maahan, voitti yleisön puolelleen nokkeluudellaan jo lentokentällä ja esiintyi 73 miljoonalle katsojalle Ed Sullivan Show’ssa. Läpimurtohitti oli I want to hold your hand.

Kaksi ensimmäistä Bond-elokuvaa tuottivat riittävän hyvin, jotta sarjaa kannatti jatkaa. Ne menestyivät melko hyvin myös Yhdysvalloissa. Yleisöpohjaa oli luonut muun muassa se, että presidentti John F. Kennedy kehui elokuvien pohjana ollutta kirjasarjaa. Kuitenkin vasta Kultasormi oli elokuva, joka teki Bondeista kansainvälisen ilmiön. Elokuva sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa joulukuussa 1964. Kultasormi tuotti USA:ssa yli 50 miljoonaa dollaria, mikä on yli kaksinkertaisesti edelliseen elokuvaan verrattuna. John Corkin ja Bruce Scivallyn loistavan James Bond: The Legacy –kirjan mukaan kultasormea näytettiin paikoin teattereissa ympäri vuorokauden ja sen suosio aloitti Bond-tuotteiden vyöryn markkinoille.

Menestys ei ollut sattumaa, sillä tekijät tavoittelivat Kultasormella isompaa yleisöä Yhdysvaltojen markkinoille. Siksi Iso osa Kultasormesta sijoittuu Yhdysvaltoihin.

Vuosi 1964 oli siis iso vuosi Bondille ja Beatlesille. Myös seuraavat vuodet Bond-elokuvat ja Beatles-levyt olivat listojen kärjessä. Molemmat olivat osa British invasionia. Molemmat tuntuivat heijastavan, kuvastavan ja luovan aikaansa.

Silti Bond ja Beatles tuntuvat elävän eri maailmoissa. Ainoa kerta, kun Bond-elokuvassa mainitaan Beatles, on juuri vuonna 1964. Sävy ei ole positiivinen.

1960-luvun loppua kohti Beatles ja Bond kehittyivät aivan eri suuntiin. Bond oli 1960-luvun tärkein elokuvasarja, ainakin jäljittelijöiden määrästä päätellen. Beatles kehitti pop-musiikkia ja erkaantui hyvin kauas alkuaikojen popista. Bonditkin kehittyivät vakavuutta tavoittelevista vakoojaelokuvista jopa aikansa populaaaritaiteeksi. Silti Beatles kulki pidemmän matkan Love Me Dosta vuonna 1968 ilmestyneen Valkoisen tuplan Revolution 9 –musiikkikollaasiin. En tiedä, kumpi matka oli parempi. Vuosikymmenen päätteeksi Beatles hajosi ja Bond oli pahassa kriisissä.

Minusta tuli myös Bealtes-fani, mutta en ole vuosiin jaksanut kuunnella bändiä. Nyt kuuntelen kirjoittaessa Revolveria, aiemmin päivällä kuuntelin Rubber Soulia. Kumpikaan ei kuulosta juuri nyt erityisen kiinnostavalta. Ehkä Bond olikin kestävämpää popkulttuuria, ainakin minulle.

Bondin ja Beatlesin yhteinen tarina ei muuten päättynyt vuoden 1964 loukkauksiin. 1970-luvulla Bondin oli pakko liukua kohti nuorisokulttuuria. Vuoden 1973 Bondiin Elä ja anna toisten kuolla tunnuslaulun teki Paul McCartneyn uusi bändi Wings. Elokuvan scoren teki Beatlesin tuottaja George Martin.

007 ja blogin nimi

Hän meistä Eistä se, joka on väitellyt.

Usea monista lukijoistani on ihmetellyt blogini nimeä. Kyseessähän on viittaus ensimmäiseen Bond-elokuvaan 007 ja Tohtori Ei. En ole väitellyt, joten jouduin tyytymään Maisteri Ei -nimeen. Ei sopii nimeksi myös siksi, että olen erittäin negatiivinen ihminen.

Eräs läheiseni piti nimeä akateemisena ja mukahauskana kikkailuna. Tarkoituksena ei kuitenkaan ole leveillä akateemisuudella. Sehän onkin Suomessa vaikeaa, kun keskimääräinen suomalainen on suorittanut suurinpiirtein 1,7 akateemista tutkintoa.

Onneksi läheiseni ei nähnyt työlistaa nimistä. Se on tuossa alla.

Helsingin Sanomien Heikki Aittokoski kirjoitti hiljattain blogissaan väsyneistä otsikoista, jotka ovat väännöksiä tunnetuista kirjoista tai elokuvista. Niiden lisäksi myös Suomi-rock-klassikot innottavat usein otsikkoväännöksiin. Yleensä jälki on kamalaa, kun otsikon teho perustuu vain tuttuuteen eikä siinä ole mitään pointtia.

Tästä huolimatta tai juuri sen takia haluan liittää Bondien nimet tähän otsikkoväännösten lähdeaineistoon. Listasta näkee, että se on helppoa.

007 Maisterissa

007 ja Kultamaisteri

Maisterisalama

Valmistut vain kahdesti

Hänen maisterinsa julkisessa blogissa

Maisteritutkinnot ovat ikuisia

Elä ja anna maisterin kuolla

007 ja kultainen maisteri

007 – Maisterini

Maisteriraketti

Erittäin maisterinen

Maisteripussy

007 ja kuoleman maisteri

007 maisterin vyöhykkeellä

007 ja lupa valmistua

007 ja kultainen maisteri 2

Maisteri ei koskaan kuole

Kun maisterintutkinto ei riitä

Maisteri saa odottaa

Maisteri Royale

Master of Solace

Masterfall

2 kertaa 3 +1 pointtia elokuvasta 007 Istanbulissa

Operaatio Grand Slam etenee!

Vuorossa oli toinen Bond-elokuva 007 Istanbulissa (aiemmin Salainen agentti 007 Istanbulissa). Kyseessä on monien mielestä paras Bond-elokuva, mutta minun arvioissani se ei nouse aivan parhaiden joukkoon.

Tässä pari irtofaktaa elokuvasta:

Bond-elokuvat ovat korostetun epäpoliittisia. Ian Fleminginin saman nimisessä kirjassa Bondin vihollinen oli Neuvostoliiton tiedustelu SMERSH, mutta elokuvassa vastustaja on epäpoliittinen SPECTRE.

Elokuvassa on myös venäläisiä, joita SPECTRE yrittää usuttaa brittien kimppuun. Muistaaksi tämä poliittisuus oli syynä, että elokuva kiellettiin muutamaksi kuukaudeksi Suomessa vuonna 1963. 

Istanbulissa ottaa mukaan tärkeän Bond-elementin: siinä nähdään ensimmäinen alkutekstejä edeltävä prologi.

Istanbulissa on mukana myös Bond-elementti, joka poistuu tämän elokuvan jälkeen. Sekä Tohtori Eissä että Istanbulsissa Bondin viettää aikaa Silvia Trenchin kanssa, mutta joutuu lähtemään kiireellä tapaamaan esimiestään M:ää.

Bond on vieraillut elokuvissa eniten Istanbulissa (007 Istanbulissa, Kun maailma ei riitä ja Skyfall) ja Venetsiassa (007 Istanbulissa, Kuuraketti ja Casino Royale).

Austin Powersin osuvimpia piloja on se, että SPECTREN ja tohtori Eviliin kaltaiset rikollisliigat ovat suuria työllistäjiä ja niissä on töissä aivan tavallisia ihmisiä. Tämä alkaa hahmottua viimeistään Istanbulissa katsoessa, sillä SPECTRELLÄ on jopa oma treenaussaari.

Bondien naiskuva ei ole minusta missään nimessä niin yksinkertainen kuin monesti annetaan ymmärtää. Tästä bloggaan varmasti vielä myöhemmin lisää. Istanbulissa naiskuva sen sijaan on paljon yksinkertaisempi kuin muistelin ja iso muutos verrattuna edeltäjäänsä Tohtori Eihin.

Kun viimeksi katsoin kaikki Bondit peräkkäin, olin vielä opiskelija. Nyt olen ollut työelämässä jo niin kauan, että huomaan hakevani Bondeista vertailukohtia työelämään. Tässä SPECTREN johtamisoppia. SPECTRESSÄ ilmeisesti ei juhlita epäonnistumisia samalla tavalla kuin Supercellissa, jossa kuulemma juodaan niiden kunniaksi shampanjaa.

Vertailuissa Tohtori Ein ja Spectren mainokset

Toiset elokuvat kestävät aikaa paremmin kuin toiset, mutta mitkään elokuvamainokset eivät kestä aikaa yhtään. Itse Bondien katsomisessa en ole edennyt, mutta kuntosalilla pyörää polkiessani katsoin vanhojen Bondien mainoksia.

Jo aiemmin katsoin 007 ja Tohtori Ein mainoksia DVD:ltä. Tässä yksi mainoksista.

Mainoshan on tehty idiooteille. Bond itse selostaa läpi elokuvan juonen alusta loppuun ja kussakin kohtauksessa tapahtuvat asiat. Mainoksen rytmi on niin hidas, että jokaista alle 80-vuotiasta alkaa ahdistaa.

Vanhoissa mainoksissa on myös järkyttävän huonot sloganit. Esimerkiksi elokuvan 007 Istanbulissa slogan on ”More exiting than the first.” Pallosalamassa kertoja kuvaa: ”James Bond is back in action and what an operator he is.”

Olisi kiinnostava tietää, miksi mainosten muodit ja konventiot vanhenevat niin paljon nopeammin kuin mainosten kohteina olevat elokuvat.

Mainokset ovat silti kiinnostavia, koska niistä näkee, mitä Bondin piirteitä tekijät ja mainosmiehet ovat halunneet korostaa eri aikoina. Tohtori Ein mainoksesta käy ilmi, että heti alusta saakka Bondin on korostettu olevan kova naistenmies, kova matkustamaan ja viileä maailmanpelastaja.

Elementit ovat pysyneet melko samoina mainoksissa 1960-luvulta 1980-luvun loppuun. Leikkaus ja jotkut muut tehokeinot ovat vain muuttuneet.

Viimeistään Skyfallin osalta asetelma on muuttunut. Bondit elokuvina kuvaavat nykyään epävarmempaa maailmaa, jossa Bonkaan ei voi olla varma asemastaan MI6:ssa. 1960-luvun svengaavuus on vaihtunut uhkaan ja epävarmuuteen.

Huipussaan tämä kehitys on Spectren teaserissa. Samaa uhkaa pyrkii kuvaamaan myös Spectren varsinainen mainos, mutta pahasti epäonnistuen ellei tarkoituksena ole ollut tehdä pastissia 1960-luvun mainoksista uhalla höystettynä. Juonta ja hahmoja otetaan niin paljon mukaan, että mitään jännitettä ei muodostu. Tärkeimmäksi dialogin pätkäksi on nostettu ilmeisesti konnaa näyttelevän Christopher Waltzin kommentti Bondille: ”It was me, James. The author of all your pain.”

Uskon vielä Spectreen, sillä ovathan vanhatkin Bondit huonoista mainoksista huolimatta erittäin hyviä. 

Tältä James Bond näyttää oikeasti

Yritin eilen katsoa toista James Bond -elokuvaa 007 Istanbulissa, mutta nukahdin alkutekstien aikana. Arvio katsomiskokemuksesta jää siis odottamaan onnistunutta katsomiskokemusta.

Sen sijaan otan syrjähypyn Bond-kirjojen maailmaan. Tämä blogi käsittelee elokuvia, mutta toki kirjojakin kannattaa sivuta. Bondinhan loi lehtimiehenä ja vakoojanakin työskennellyt Ian Fleming. 

En oikeasti tiedä, kuinka tarkkaan Fleming käytti itseään hahmon esikuvana, mutta olen ymmärtänyt, että hän ainakin mitoitti kirja-Bondin tupakka- ja alkoholimitoituksen oman kulutuksensa mukaan. Kirjojen mukaan Bond joi noin vodkapullollisen ja poltti kolme askia tupakkaa päivässä.

Olen lukenut kaikki Bond-kirjat ja ovathan ne ihan mielenkiintoisia, mutta mieluummin menisin MI6:n kuulusteluhuoneeseen harjattavaksi kuin lukisin ne uudelleen.

Bondin ulkonäöstä ja siitä kuka näyttelijä todella näyttää Bondilta on väännetty paljon. Kun Daniel Craig valittiin Bondin rooliin, suurin valitus liittyi hänen ulkonäköönsä, jonka ei katsottu sopivan Bondille.

Onneksi vastaus tähän vääntöön löytyy Flemingin kirjoista. Hän nimittäin useaan otteeseen kirjoittaa, että Bond näyttää Hoagy Carmichaelilta. Carmichael oli pianisti ja lauluntekijä, joka kirjoitti useita loistavia viihdeklassikoita. (Heart and Soul on minun suosikkini.)

Hän myös esiintyi elokuvissa, kuten Howard Hawksin Kirjavassa satamassa. Tästä pätkästä voitte katsoa, miltä James Bond oikeasti näytti.

Miten minusta tuli Bond-fani?

James Bond -sarjakuvissa oli Bond-kirjoihin perustuvia sekä itsenäisiä tarinoita. Lehden ilmestyminen loppui josksu 1980-luvun lopussa. Kuva: Divari Kangas

Vuonna 1991 yksi kylmän sodan muureista murtui Suomessa, vaikka oikeastaan se ei edes liity kylmään sotaan. Elokuussa 1991 MTV aloitti Bond-elokuvien esittämisen televisiossa. Aiemmin Bondeja ei ollut Suomen televisiossa nähty. 10 ensimmäistä Bondia jaettiin MTV:n elokuvapaikkojen lippulaivan, eli maanantai-illan, ja Kolmoskanavan tiistain välillä.

Bondit pääsivät televisioon tosiaan vasta vuonna 1991. En oikeasti tiedä tarkkoja syitä, miksi vasta silloin. Viime vuosien aikana olen muistin varassa päätellyt seuraavaa. Vuonna 1985 ilmestyneessä James Bond -sarjakuvalehdessä toimitus oli selvittänyt, että esitysoikeudet olivat liian korkeat suomalaisille televisiokanaville, eli Ylelle ja tuolloin Ylen kanavilla toimineelle Mainostelevisiolle. Bondit myös kiersivät Suomen elokuvateattereissa uusintakopioina vielä 1980-luvulla. Tuona vuosikymmenenä videot olivat myös kasvava bisnes, ja Bondit sitkeästi vuokrauslistojen kärjessä. Levittäjä on ehkä halunnut suojella kultamunaansa, tai Kultasormeaan.

Muuri murtui 1990-luvun alussa, kun tuotantoyhtiö United Artistsin talousvaikeudet olivat Bondien suosiosta huolimatta kasvaneet valtaviksi. Studio päätyi yhdessä MGM:n kanssa tänä vuonna kuolleen Kirk Kevorkianin omistukseen. Kevorkian myi studion italiaiselle Giancarlo Parettille 1,3 miljardilla. Tällä ei ollut kauppaan käteistä, joten hän rahoitti sen myymällä ostamastaan yhtiöstä kaikkia mahdollisia varallisuuseriä. Sellaisia olivat muun muassa Bondien televisio-oikeudet.

Uskon, että tämän takia Bondien hinta putosi ja elokuvat pääsivät Suomen televisioon. Samoissa rytäköissä Bondien teko katkesi vuosiksi, sillä oikeuksien omistajista alettiin käydä oikeuskiistoja.

Elämän pieniä ironioita, kuten petollinen 006 toteaa 007 ja kultainen silmä –elokuvassa vuonna 1995.

Taloudellinen kriisi, joka estää Bondien teon, tuo elokuvat televisioon ja tekee minusta Bond-fanin. Tiedän, että en ole ainoa, jolle on käynyt näin.

Alkaa neljän vuoden odotus.

Syksystä 1991 käytän liikaa aikaani etsien kuutta viimeistä Bond-elokuvaa, joita ei vielä tuolloin esitetty televisiossa. Olen myöhässä monella tavalla. Suomessakin ilmestyi vielä 1980-luvun lopussa James Bond -sarjakuvalehti, jonka numeroita nyt etsin divareista. Yritän löytää uutisia seuraavan Bond-elokuvan teosta. Olisipa silloin ollut internet. Välillä kuulee huhuja. Jossain vaiheessa esimerkiksi uutisoidaan, että oikeudet on myyty muun muassa Tappava ase –elokuvat tuottaneelle Joel Silverille ja Bondia näyttelee pian Mel Gibson. Vasta vuoden 1994 lopussa tulee varma tieto: uusi Bond ilmestyy seuraavana vuonna.

Miksi minusta sitten tuli Bond-fani? En oikeastaan tiedä. Miksi naisiin menevä brittiagentti puhuttelee 10-vuotiasta savolaista koululaista? Yksi syy on se, että Bondeilla on Suomessa ollut aina kova suosio ja suuri maine. Lapsuudessa isäni aina muisti kehua, miten hyviä Bondit ovat. Se loi pohjaa jännittävälle odotukselle ja kokemukselle. Bondit ovat myös hyvin kaavamaisia, jos ei keksi parempaa sanaa. Uskon, että tietyllä kaavalla etenevät elokuvat saavat koukkuunsa helposti ainakin lapsen. On hauska pohtia, miten eri Bondeissa varioidaan samoja teemoja. Ehkä kyse oli siitä, että katsoin Bondit oikeassa iässä. Esimerkiksi Tähtien sodat näin vasta muutamaa vuotta myöhemmin, eikä minusta koskaan tullut Tähtien sota -fania, vaikka niistä pidänkin. Siksi en aio katsoa vanhoja Tähtien sotia, vaikka myös se sarja jatkuu tänä vuonna elokuvissa.

Siinäkö kaikki?

Ehkä keksin operaatio Grand Slamin aikana lisäselityksiä. 

007, tohtori Ei ja MacGuffin

Mieli palasi heti vuoteen 1991, kun ensimmäisen Bondin alkumusiikit ja alkutekstijakso alkoivat. Muistan, kuinka suuren vaikutuksen ensimmäisen Bondin näkeminen televisiossa silloin teki.

Toisaalta ymmärrän jo nyt, että kaikkien Bondien katsomiseen liittyy riski boreoutista: muistan elokuvat niin hyvin ulkoa, että mieli alkaa helposti harhailla. Ehkä otan tämän mindfullness-harjoituksena.

Noin 200 katselukerralla mieli kiinnittyi ainakin seuraaviin asioihin:

Ei venäläisiä

Bondeista puhutaan toistuvasti kylmän sodan tuotteina, vaikka elokuva-Bondeista viittaukset venäläisiin ovat vähissä. Tohtori Eissäkin kyse on amerikkalaisten ohjusten suistamisesta pois radaltaan, mutta vihollisena ei ole Neuvostoliitto. Tohtori Ei on duunissa SPECTRE:llä. Sehän on kiinnostavaa tulevan Bondin kannalta.

Upea muotitanssi

Tohtori Eissä uusi huikea tanssi on vallannut Jamaikan pääkaupungin Kingstonin. Bond ei joraa, kuten ei taida jorata missään muussakaan Bondissa. Ehkä siksi minäkään en joraa.

Bond ja naiset

Bondin suhde seksiin ja naisiin nousee varmasti esille blogissa myös jatkossa. Tohtori Eissä Bond toisaalta käyttää kaikki mahdollisuudet harrastaa seksiä vaikkapa naisen kanssa, jota on lähettämässä kuulusteluihin. Toisaalta Tohtori Eissä molemmat sukupuolet ovat erittäin voimakkaasti seksualisoitu. Conneryn paljasta vartaloa esitellään useasti.

MacGuffin

Bondien juonet ovat usein nauha jollain tavalla motivoituja toimintakohtauksia. Usein on vaikea muistaa elokuvan jälkeen, että mistä oikeastaan on kyse. Tohtori Eikin leikkii pitkään olevansa dekkari, jossa Bond lähetetään tutkimaan kadonneen MI6:n agentin kohtaloa. Oikeastaan kyse on siitä, että aikoo syökseä USA:n ohjuksia jonnekin. Elokuvan nimi saattaa antaa vinkin, että kenestä on kyse. Tällaista epämääräistä juonen kohdetta Hitchcock kutsui MacGuffiniksi. Oikeastaan ei ole väliä, että mitä tavoitellaan, kunhan matkalla sattuu niin paljon asioita, että ei katsoja ei ehdi liikaa miettiä. Monesti Bondin McGuffin on suunnitelma, jossa maailma tai osa maailmasta aiotaan tuhota.

Arvio: Olisi kiinnostava tietää, miltä Tohtori Ei näyttäisi nyt jos se olisi jäänyt ainoaksi Bondiksi. Nyt elokuvan viehätys perustuu paljon siihen, miten Bond-mytologiasta tutut asiat ensimmäisen kerran esitetään. Operaatio Grand Slamin suhteen olen optimistinen.

Operaatio Grand Slam, eli miten käytän 2800 minuuttia tänä syksynä

Ei enää koskaan.

Näin ajattelin vuonna 2002, kun luterilaisella työmoraalilla valmistauduin uuden Bond-elokuvan ensi-iltaan. 40-vuotisjuhlaelokuva Die Another Day sai ensi-iltansa syksyllä 2002, ja sitä ennen piti katsoa kaikki Bond-elokuvat. Perinne oli ollut sama siitä lähtien, kun 007 ja kultainen silmä tuli ensi-iltaan Bond-elokuvien tuotannossa olleen kuuden vuoden tauon jälkeen vuonna 1995. Katsomiskierrokset toistuivat 1997, 1999 ja siis vielä vuonna 2002.

Uusintakierrokset avasivat Bondeista uusia puolia joka kerta, mutta hinta oli kova. Elämään tuli muutakin kuin elokuvat ja Bondit. Kymmeniä kertoja katsottujen elokuvien pyörittäminen uudestaan oli raskasta ja tylsää.

Päätös kierrosten lopettamisesta syntyi jonain syysviikonloppuna lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Edellinen Bond oli juuri loppunut ja aloin miettiä, että pistänkö seuraavan videokasetin nauhuriin. ”Kellohan on jo paljon ja väsyttääkin. Toisaalta urakka kusee pahasti, jos emme jatka”, pohdin. ”Älä selitä vaan pistä se pyörimään”, urakassa mukana ollut veli sanoi.

Vuoden 2002 jälkeen olen katsellut jotain Bondeja silloin tällöin, mutta en koskaan kronologisesti kaikkia. Vuonna 2006 järjestin Bond-illan ennen Casino Royalen ensi-iltaan, jossa katsoimme kaverien kanssa yhden Bondin jokaiselta vuosikymmeneltä. Noin 12 tunnin uran jälkeen yksi vähäuskoinen totesi, että kannattaako elämää tuhlata näin.

Nyt aion hetken mielijohteesta aloittaa urakan taas. Aikaa on reilut 1,5 kuukautta, sillä uusi Bond-elokuva SPECTRE tulee ensi-iltaan 30. lokakuuta. Kuten Bondkin yleensä, suoritan tehtävää yksin.

Tärkein syy aloittaa urakka on pohtia ja kirjoittaa ylös ajatuksia, mitä Bondiin liittyen on tullut mietittyä. Ehkä nytkin keksi jotain uusia ajatuksia. Disclaimerina voin todeta tähän, että ymmärrän Bondien olevan melko aivotonta ja paikoin jopa aika huonotasoista viihdettä, mutta elokuvasarja ei voi kestää yli 50 vuotta ilman, että se heijastaa, kuvaa ja jopa luo kulttuuria, politiikkaa ja ajanhenkeä.

Tässä urakka vielä lukuina:

23 elokuvaa

Jätän pois epäviralliset Bond-elokuvat Casino Royale vuodelta 1967 ja Älä kieltäydy kahdesti vuodelta 1983, koska ne ovat epävirallisia ja minunkin ajantuhlauksella on rajansa. Käsittelen niitä varmasti kyllä jossain kohtaa blogia.

2800 minuuttia

Bondit kestävät keskimäärin noin pari tuntia. Kun tämän kertoo 23:lla, saa luvuksi vajaat 2800 minuuttia. Se on lähes 47 tuntia. Se taas on lähes kaksi vuorokautta. Sehän ei kuulosta enää ollenkaan niin pahalta.

48 päivää

Jos lasken mukaan uuden Bondin ensi-iltapäivän, minulla on aikaa urakkaan 48 päivää.
Homma tai urakka on niin suuri, että kutsun sitä tästä eteenpäin operaatio Grand Slamiksi. Operaatio Grand Slamhan oli elokuvassa 007 ja Kultasormi Kultasormen projekti, jossa tavoitteena oli ryöstää kulta Fort Knoxista.