Spectren luokitus putoaa rajusti – Maisteri Ei perustelee erehdystään

Jos vodkamartinilasi on puolillaan, onko se puoliksi täynnä vai puoliksi tyhjä.

Tämä on perinteistä vesilasitestiä huomattavasti monimutkaisempi kysymys. (Minulle vesilasi on aina puoliksi tyhjä.) Ensinnäkin on selvää, että martinilasi ei ole koskaan täynnä vaan vain puolillaan. Jos se puolillaan oleva vodkamartinilasi on huono asia juoman määrän takia, ihminen ei ole pessimisti vaan alkoholisti.

Vodkamartinilasi puolillaan voi olla myös samasta henkilöstä ajasta riippuen hyvä tai huono asia. 

Hyvä asia se voi olla vaikka ennen ateriaa, mutta huono asia maanantaiaamuna.

Yhtä vaikeaa voi olla arvioida uutta Bond-elokuvaa, kun sen näkee ensimmäistä kertaa. Asettuuko se ensimmäisellä katsomiskerralla oikealle paikalle kaanonissa?

Ensimmäinen arvio voi olla liian optimistinen.

Näin minulle kävi Spectren osalta. Siksi Maisteri Ei palaa tauolta.

Maisteri Ei on erehtynyt. Spectre ei ole viidenneksi paras Bond-elokuva, kuten ensi-illan aikoihin kirjoitin. Se tarkoittaa sitä, että kokonaislistaus Bondeista muuttuu myös. Uusi listaus julkaistaan sunnuntaina 13.3.

Näin Spectren elokuvissa useamman kerran. Jo toisella ja kolmannella katsomiskerralla aloin ounastella, että Daniel Craigin neljännen Bondin nostaminen viiden parhaan joukkoon oli virhe.

Nyt DVD-katselun jälkeen päätös on vahvistunut. Luokitus laskee.

Spectre on nyt 11. paras Bond-elokuva. Se ei siis sijoitus kärkijoukkoon vaan keskivaiheille.

Tällainen vaatii perusteluja ja itsetutkiskelua.

Rakenne

Spectre on pisin Bond-elokuva. Samaa pituusluokkaa oli myös edeltävä Bond Skyfall. Spectre välttää Skyfallin hahmottomuuden, mutta myös siinä on paljon tyhjäkäyntiä. Käsikirjoitus on ristiriita: se sisältää loistavia kohtauksia, mutta ei oikein kokonaisuutena toimi. Tämän huomasin selvemmin myöhemmillä katsomiskerroilla.

Christopher Waltz

Olin nuorena Quentin Tarantinon fani: muistan edelleen pääsiäisen 1995, kun kävin katsomassa Pulp Fictionin paikallisessa elokuvateatterissa.

Myöhemmin Tarantino ei ole päässyt kahden ensimmäisen teoksensa tasolle. Viime vuosina hän on taantunut ylipitkien väkivaltaoopperoiden tekijäksi. Tarantinon dialogi ei ole enää samaa tasoa kuin ensimmäisissä elokuvissa, mutta Tarantino ei ole tätä tajunnut: hän kuvittelee pystyvänsä pitämään katsojan pihdeissään kohtauksissa, joissa henkilöhahmo pudottelee hitaasti yhdentekeviä vuorosanojaan maneerejansa korostaen.

Tämän Tarantinon taantumuksen tulkki on ollut itävaltalainen Christopher Waltz.

Waltz esittää Spectessä päävihollista. Ohjaaja Sam Mendes on antanut Waltzin tuoda maneerinsa Spectreen. Tuloksena on kohtauksia, joita Waltz yrittää hallita. Hänen hahmostaan ei oikeastaan synny selkeää kuvaa, kun tätä rakennetaan kohtauksia, ei kokonaisuutta ajatellen.

Epäselvä paikka perinteessä

Spectre on Daniel Craigin neljäs Bond-elokuva. Craig Bondina merkitsi sarjan reboottaamista. Tarina alkoi alusta. Spectre jatkaa tätä osittain, mutta se myös liikkuu selvästi perinteisten Bondien suuntaan. Tästä kertoo jo elokuvan ensimmäinen kuva: Spectreen on palautettu alkukuva, jossa Bond ampuu kameraa kohti. Myös nimi viittaa 1960- ja 70-lukujen Bondien rikollisjärjestöön.

Tämä tyylien ristiriita jättää ristiriitaisen fiilikseen: tuntuu, että Spectre ei ole oikein kumpaakaan.

Silti hyvä Bond

Pudotuksestaan huolimatta Spectre on edelleen hyvä Bond. Sen Meksikoon sijoittuva avausjakso on yksi sarjan parhaita. Craig on edelleen hyvä Bondina.

Oikeasti hyvien puolien lisäksi näkemystäni hämärsi varmasti tämä blogi: reilun kuukauden työ oli hienoa päättää onnistuneeseen elokuvaan. Kahden pettymyksen jälleen toivoin onnistumista. Se vaikutti varmasti. Ennen ensimmäistä katsomiskertaa lukemani arviot olivat kiittäviä. Spectren sanottiin kommentoivan koko sarjan historiaa uudella tavalla. Siksi ehkä näin elokuvassa asioita, joita siinä ei ollut. Ensimmäiseen katsomiskertaan liittyi hauska fiilis myös siksi, että olin elokuvan jälkeen antamassa siitä arviota AamulehdelleBond-fanina.

Kaikki nämä syyt aiheuttivat sen, että en hahmottanut, oliko vodkamartinilasi puoliksi täysi vai tyhjä.

Oikea vastaus on, että sillä ei ole väliä, sillä vodkamartini on aika pahaa.

Bond on ikuinen – Maisteri Ei jää tauolle

Tämä syksy oli Bondin: Spectre on kerännyt Suomessa maailmalla katsojia ennätystahtiin ja arvostelut ovat olleet pääasiassa ylistäviä. 

Bond on kova juttu.

Kun aloitin blogini, oletin, että aika usein joudun selittämään sitä, miksi käytän aikaani tällaiseen. Eikö minulla ole parempaa tekemistä kuin katsoa vielä kerran jo puhki katsotut elokuvat ja kirjoittaa turhaa triviaa ja keittiösosiologiaa sisältäviä blogeja aiheesta?

Tällaista ei tullut oikeastaan kertaakaan vastaan. Sen sijaan yllättävätkin ihmiset innostuivat pohtimaan Bond-elokuvia, suosikkinäyttelijäänsä ja suhdettaan koko sarjaan. Oikeastaan kukaan ei jyrähtänyt, että vieläkö niitä tehdään ja itse en kyllä jaksa Bondeja katsoa. Minusta tuntuu, että maailma muuttuu, yhteiskuntajärjestykset romahtavat ja sukupolvet kasvavat, mutta Bond pysyy.

Maisteri Eikin pääsi pohtimaan Bondin salaisuutta Aamulehteen, joka teki uudesta Bondista usean sivun hienon paketin. 

Suomessa Bondin asema vaikuttaa olevan vahvempi kuin koskaan. Elokuvauutiset kokosi muutama vuosi sitten listan Bondien katsojaluvuista vuosien varrella. Elokuvien katsojamääriä alettiin Suomessa tilastoida vasta vuonna 1970, joten 1960-luvun Bondien luvut eivät ole vertailukelpoisia. 

Listasta näkee, että Bondit ovat olleet ensi-iltavuotensa katsotuimpia elokuvia 1970- ja 80-luvuilla. Hienoa on, että ne ovat sitä taas. Skyfall on katsotuin Bond ja vuoden 2012 katsotuin elokuva Suomessa. Uskon, että Spectre menee luvuissa vielä ohi.

Nyt taitaa olla maisteri Ein aika miettiä uusia hankkeita. Bond teki tästä syksystä hienon ja ikimuistoisen. Ehkä kirjoitan jotain silloin tällöin, jos on ihan loistava oivallus Bondista eivätkä kaverit jaksa enää kuunnella.

Ennen eläköitymistä muutama huomio urakasta:

1. 1960-luku on kultainen

1960-luvulla tehtiin parhaat Bondit. Ajattelin näin ennen uutta Bondia ja ajattelen edelleen.

2. Brosnan on huonoin Bond

Brosnanin ensimmäinen Bond pelasti sarjan, mutta sen jälkeen hän oli tuhota sarjan. Brosnan vaikuttaa kolmessa viimeisessä Bondissaan Hankenin käyneeltä suomenruotsalaisisältä, joka tietää olevansa parempi kuin kukaan muu. Hänen seurassaan on altavastaaja, mutta samaan aikaan toivoo, että kaveri lähtisi pois.

3. Martin Campbell on paras Bond-ohjaaja

Tiedätkö, kuka on Martin Campbell? Et välttämättä. Hän on Kultaisen silmän ja Casino Royalen ohjaaja. Hän on siis kova ammattilainen, joka on auttanut kaksi uutta Bond-näyttelijää luomaan hahmon ensimmäistä kertaa. Pierce Brosnanin Bond ei kestänyt muiden ohjaajien käsissä, mutta Daniel Craig jää Bond-historiaan. Omassa Bond-listauksessani molemmat Cambellin Bondit pääsivät ihan kärjen tuntumaan.

4. Bond on perheyritys

Henkilökohtaisesti en oikeastaan ole edes huomannut, että myös uusi Tähtien sota on tulossa ensi-iltaan, mutta ilmeisesti moni odottaa sitä aika paljon. Minulle alkuperäisetkin Tähtien sodat olivat maineeseensa nähden pettymyksiä. Uudet osa 2000-luvun taitteessa eivät olleet edes fanien mieleen. Nyt Tähtien sodat ovat myös kauppatavaraa, jonka sarjan isä myi Disneylle, joka on janonnut pitkään Avengersin tyyppistä tarinauniversumia, josta lypsää elokuvia, sarjoja ja oheistuotteita. Bondit sen sijaan ovat perheyritys. Broccolin perhe on tuottanut niitä alusta saakka ja tuottaa myös jatkossa. Nyt menossa on toinen sukupolvi.

5. En ymmärrä Bond-faniuttani

Aamulehden haastattelussa minulta kysyttiin, mikä tekee Bondista niin kiehtovan hahmon, että sitä jaksaa katsoa vuodesta toiseen. Itsekin tietenkin mietin sitä koko syksyn. Vaikka haastattelussa sanoin kaikenlaista, oikea vastaus on, että en tiedä. Ensinnäkin Bond-hahmot ovat todella erilaisia näyttelijästä riippuen. Conneryn Bond äijä, jossa ei ole juurikaan säröjä. Mooren Bond on setämies, joka hallitsee tilanteet. Craigin Bond on rikkinäinen mies, joka uudessa Bondissa saattaa olla löytämässä rauhan.

6. Älypuhelimet ovat pahasta

Muistan, miten innoissani olin vuonna 1995, kun internet alkoi yleistyä ja itsekin pääsin yläasteen atk-luokasta tutkailemaan esimerkiksi 007 ja kultainen silmä -elokuvan sivuja. Homma oli hidasta, mutta tuntui, että jotain merkittävää on tapahtumassa. Silti aika aikaisin tajusin, että haluan suojella itseäni netiltä. Siksi en hankkinut nettiä kotiini ennen kuin vasta vuonna 2007. Netti kotona ei vielä ollut iso ongelma, koska koneen avaaminen on riittävän iso vaiva, että sitä ei tee jokaisen mieliteon takia.

Älypuhelimen sain vasta 2011 duunista (tosin se oli Nokian E63). Joskus vuoden 2012 sain käteeni Samsungin Galaxy kakkosen ja elämä muuttui huonommaksi. Kun netti on koko ajan käsillä, pienikin ärsyke saa minut nettiin. Viestipalveluja on myös paljon ja vaikka olen pistänyt niistä suurimman osan äänettömälle, täytyy viestit tsekata. Siksi katsoin ison osan Bondeista liian huolimattomasti. Se alkoi ajatuksesta, että onkohan tuo näyttelijä vielä elossa tms. ja kohta olinkin sitten jo vääntämässä jostain aiheesta Facebook-keskustelussa. Itsekuria, 007, itsekuria, kuten Bond totesi itselleen Kultasormessa, kun kaunis nainen ohitti Bondin Aston Martinin Sveitsin vuoristossa.

7. Never say never again

En katsonut osana urakkaani epävirallisia Bond-elokuvia Casino Royale vuodelta 1967 ja Älä kieltäydy kahdesti vuodelta 1983. Komediaksi tarkoitettu Casino Royale oli käsittämätön sotku, jossa on paljon hyvää, mutta se jää kohelluksen varjoon. Älä kieltäydy kahdesti taas oli uusi versio Pallosalamasta, jossa Sean Connery palasi Bondiksi. Elokuvan englanninkielinen nimi tulee itse asiassa Conneryn vaimon sutkauksesta: hän sanoi loppuelämäkseen Bondin näyttelemisen jättäneelle miehelleen, että never say never again, älä koskaan sano ei koskaan taas, kun Connery palasi roliin.

Minunkin tekisi mieli päättää tämä blogi sanoihin, että en enää koskaan katso kaikkia Bondeja putkeen tällä tavalla. Mutta niinhän sanoin jo vuonna 2002.

Siksi: never say never again. Ehkä palaan aiheeseen 2020-luvulla.

Craig on uusi Connery

Minulla ei ole selvää käsitystä siitä, onko Daniel Craigilla sopimusta seuraavaan Bondiin vai ei. Jossain puhutaan, että hänellä on vielä viiden vuoden sopimus, mutta että hän ei välttämättä enää tee Bondeja silti. Tilanne on melkein yhtä sekava kuin SOTE-ratkaisu.

Time-lehti ennakoi Craigin lähtöä jo koneella, jossa voi testata, kuinka sopiva oma suosikkinäyttelijä olisi Bondiksi. En oikein keksi ketään, jonka nimen laittaisin koneeseen.

Minusta tuntuu, että Craigin korvaaminen on lähes yhtä vaikeaa kuin Conneryn korvaaminen aikoinaan. Vaikea kuvitella ketään hänen jälkeensä.

Mistä Bondit löytyvät tulevaisuudessa

Katsoin syys-lokakuussa 23 Bondia DVD:ltä. 20 ensimmäistä minulla oli salkussa, jossa jokainen Bond oli kahden DVD:n erikoispainos. Skyfallin DVD oli vain levy ilman erikoisomaisuuksia. Tämä ehkä kertoo, miten DVD:n asema on muuttunut viime vuosina.

Palataan kuitenkin ihan ensiksi alkuun. Kun Bondit esitettiin vuonna 1991 televisiossa, me pistimme videot nauhoittamaan. Aiemmin Bondit pyörivät Suomessa vuokratilastojen kärjessä vuodesta toiseen. Tiedän tämän, sillä Mitä Missä Milloin –kirjasarja julkaisi vuosittain vuokratuimmat videot. Ennen kotivideoiden yleistymistä Bondit olivat niin suosittuja, että niitä näytettiin uusina kopioina elokuvateattereissa. Tiedän tämän, koska kovimpina Bond-faniuden (ja ylipäätään elokuvaintoilun kaudelle) menin lauantaisin Siilinjärven kirjastoon selaamaan vanhoja paikallislehtiä, jotta näin mitä elokuva siellä esitettiin edellisinä vuosikymmeninä.

Elokuvien nauhoittaminen televisiosta oli manuaalista hommaa. Ajastuksissa tärkeää oli, että laittoi riittävästi aikaa, koska mainoskanavien esitykset menivät yliajalle. Epäonnistuimme Istanbulissa nauhoituksessa ja siksi katsoin vuoden kesken loppuvaa versiota elokuvasta. Mainoskatkojen poisto vaati nopeita refleksejä. Täytyi painaa nauhoitus pauselle ja sitten ottaa se oikealle hetkellä pois.

Hänen majesteettiinsa salaisessa palveluksessa joku teki virheen nauhoituksessa ja siksi minulta puuttui kokonaan kohtaus, jossa Bond murtautuu lakimiehen toimistoon Bernissä. Vuosia myöhemmin ostin uuden kopion kuluneen nauhan tilalle ja näin elokuvan oikean version. Olin todella hämmästynyt, kun tajusin, että minulta oli puuttunut 10 minuuttia. Etenkin kun Bond lukee kohtauksessa Playboyta, mikä on minusta epäbondmaista.

1990-luvulla elokuvatkin siirtyivät digitaaliseen muotoon. DVD sisälsi mahdollisuuden uusiin ominaisuuksiin, kuten dokumentteihin, kommenttiraitoihin ja trailereihin. Joistain meuhkatuista ominaisuuksista ei koskaan tullut. En esimerkiksi koskaan ole nähnyt vaihtoehtoisia kuvakulmia missään levyssä. Kuluttajalle tärkeitä olivat myös parempi laatu ja säilyvyys.

DVD oli kuten cd: se mahdollisti vanhojen elokuvien myymisen uudelleen samoille kuluttajille. Ilmeisesti se myös laski kustannuksia, koska dvd-levyjen kopioiminen on vhs:n tekemistä edullisempaa. Myös Bondit julkaistiin dvd:nä loistavien dokumenttien kanssa. Näistä elokuvien tekemisestä kertovista dokumenteista nautin myös tuoreella katsomiskerralla.

DVD-levyjen valtakausi alkaa olla jo ohi. Esimerkiksi vuonna2014 levyjen myynnin arvo laski noin 30 prosenttia. Sama pudotus oli muuten myös blue-ray-levyillä.

Ihmiset kuluttavat elokuvia kotona enemmän suoratoistopalveluista, kuten Netflixistä ja HBO:sta. Palvelut toimivat kuukausiveloituksella ja näyttävät tarjoavan riittävästi elokuvia keskivertoihmisen kulutukseen.

Mutta sitten seuraa iso mutta.

Netflix tuo winner takes it all –periaatteen myös elokuviin. Nettimaailmassa tuo periaate tarkoittaa sitä, että kunkin alan vahvin peluri vahvistuu, mikä vahvistaa sitä entisestään. Näin on käynyt esimerkiksi Googlelle ja Facebookille. Kehitys liittyy itse palveluihin: voi olla, että Netflixistä tulee pian alansa globaali normi. Periaate toimii kuitenkin myös elokuviin, sillä esimerkiksi Netflixin kannattaa panostaa sisäänheittotuotteisiin, jotka saavat ihmiset tilaamaan palvelun. House of Cards on Netflixin ykköstuote. Melkein kaikki muu on alelaarista kaivettua yhden tekemää kamaa.

En usko, että Bondista on sisäänheittotuotteeksi, sillä sen oikeudet ovat kalliita ja elokuvia esitetään melko usein telkkarissa. Uhkana on kuitenkin sama kehitys, joka kohtasi Beatlesia. Beatles taisteli digitaalisia levityspalveluita vastaan liian kauan. Beatlesin maine oli kovimmillaan 1990-luvun puolivälissä, jolloin Anthology-dokkarit ilmestyivät. Levyt olivat kalliita, mutta silti haluttuja. Kun nuoremmat alkoivat kuluttaa musiikkiaan muita kanavia pitkin, he eivät voineet kuunnella Beatlesia eikä bändi ole enää niin tärkeä kuin ennen.

Bondeilla elokuvateatterilevitys on tärkein ansaintakeino. Muut levityskanavat pitävät legendaa elossa ja kiinnostusta yllä. Toivottavasti Bond löytää arvoisensa paikkansa myös uusista kanavista, jotta nuoret löytävät loistavan sarjan myös jatkossa. Muuten maisteri Ei on huolissaan nuorista.

Spectre on viidenneksi paras Bond – 5 perustelua

Blogin kaari lähestyy loppuaan. Julkaisen varmaan vielä pari juttua, jotka olen osittain kirjoittanut ja sitten alan miettiä uusia vapaa-ajan haasteita.

Spectre on nyt nähty kaksi kertaa. Toisella kerralla se ei iskenyt niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla, mutta en pudota sitä Bond-listauksessa alaspäin. Taidan päivittää sitä aikaisintaan, kun seuraava Bond ilmestyy. Bond 25 on jo julkistettu, mutta siitä tiedetään hyvin vähän: edes julkaisuvuotta ei kai ole kerrottu.

Eilen katsoin myös pätkiä Skyfallista ja mietin, että miksi tykkäsin Spectrestä niin paljon enemmän kuin Skyfallista. Monihan näkee ne osana samaa jatkumoa. Spectre jatkaakin Skyfallin tarinaa monella tavalla.

En lähde kuitenkaan nostamaan Spectreä negaatioiden kautta vaan mietin vain viisi syytä, miksi tykkäsin Spectrestä. En halua paljastaa juonta paljoakaan, koska Spectressä on minusta enemmän yllätyksiä kuin keskimääräisessä Bond-elokuvassa.

1. Avausjakso 

Bondeissa alkutekstejä edeltävä avausjakso on ollut tärkeä siitä lähtien kun se 1960-luvulla lanseerattiin. Spectressä hienoa on, että alkuun on palautettu ampuviskuva, jossa Bond kävelee ja ampuu kameraa kohti. Itse jaksokin on upea. Useita minuutteja pitkä kuva aivan alussa on hienoa ja poikkeuksellinen Bondille. Tappelu helikopterissa on aidosti jännittävä ja tuo mieleen Erittäin salaisen.

2. Bond-naiset

Helsingin Sanomissa Madeleine Swannia näyttelevä Léa Seydoux julisti, että hänen hahmonsa on ensimmäinen feministinen Bond-tyttö. Näin tekevät kaikki Bond-tyttöjen esittäjät, mutta Swann on oikeasti hahmona tasa-arvoinen ja vahva.

3. Enemmän huumoria

Spectre on selvästi samaa jatkumoa kuin aiemmat Craigin Bondit, mutta se sisältää enemmän viittauksia vanhoihin Bondeihin. Eikä vain viittauksia vaan henki on ylipäätään lähempänä koko sarjaa kuin esimerkiksi Skyfallissa. Näin myös huumoria on mukana enemmän.

4. Tunteellisuuden paluu

Daniel Craigin valinta Bondiin mahdollisti aikoinaan paljon lisäkerroksia hahmoon. Hän oin näyttelijänä niin paljon laaja-alaisempi, että hahmo oli muutakin kuin lipevä pelimies, kuten Pierce Brosnanin viimeisissä Bondeissa. Casino Royale on siksi yksi parhaista Bondeista, että se on oikeasti koskettava. Spectressä tämä puoli on taas vahvasti esillä. En tiedä, olenko hassu, mutta kun Bondin jättävä nainen sanoo, että et oikeasti voi muuttua, mutta olet hyvä mies, Craig kykenee ilmaisemaan hienovaraista surua, joka on pitkän linjan Bond-fanille liikuttavaa.

5. Vertigo

En lähde tätä avaamaan tarkemmin, että en tee spoilereita. Minusta Spectre sitoo Craigin Bondit pakettiin, joka ilostuttaa elokuvaihmistä, koska se on uusi versio Hitchcockin Vertigosta. Avain tähän tulkintaa tulee siitä, että Bond-tytön nimi on Madeleine.

Kaikkien aikojen paras Bond on…

Lista on nyt täydellinen. Terävintä kärkeä hallitsee 1960-luvun Bondit, mutta Daniel Craig haastaa voimakkaasti.

Tein tämän listan muuten siten, että pistin lapulle kaikki Bondit tekojärjestyksessä. Sitten mietin, että mikä on paras ja mikä huonoin. Etenin molemmista päistä samaan aikaan. Sitten vielä katsoin, että järjestykseen ei jäänyt oikeusmurhia.

Spectre nousi viidenneksi. Se on todella kova saavutus. Perustelen sitä alla lisää.

5. Spectre (2015)

Näin Bondin tiistaina aamuna, sillä Aamulehti halusi minulta arvion uudesta Bondista fanin näkökulmasta. Tajusin aika pian, että tämä tuntuu toimivan. Voi olla, että nosto viidenneksi osoittautuu ylilyönniksi. Näen Spectren huomenna perjantaina uudestaan. Toivottavasti tämä ei ala kaduttaa.

Spectressä on samaa herkkyyttä kuin Casino Royalessa, mutta se myös tuo Daniel Craigin Bondit lähemmäksi vanhaa Bond-perinnettä. Minua lämmitti, että Spectre on ensimmäinen Craigin Bond, joka alkaa perinteiselle ampumislogolla.

Tässä vaiheessa ei muuta: kirjoitan aiheesta lisää viikonloppuna toisen katselukerran jälkeen.

4. Elät vain kahdesti (1967)

Jostain syystä Elät vain kahdesti on hömppä-Bondin maineessa. Eiväthän Bondit niin vakavia ole yleensä koskaan. Se on ensimmäinen Bond, joka sijoittuu osittain avaruuteen ja joka eroaa todella paljon paljon alkuperäisteoksesta. Ehkä maine johtuu näistä syistä. Minä tykkäsin siitä lapsena, koska elokuvassa ”tapahtuu” paljon. Toisin sanoen se on täynnä toimintakohtauksia. Elät vain kahdesti merkitys ilmene siitä, että sen juonta on muunneltu ainakin Rakastettunissa ja Huominen ei koskaan kuole –Bondissa.

3. Casino Royale (2006)

Olin aika ihmeissäni, kun Daniel Craig julkistettiin uudeksi Bondiksi. Hänhän ei sopinut mielikuvaan ollenkaan. Casino Royalen jälkeen olin täysi myyty. Hän toi rooliin herkkyyttä, jota ei aiemmin ole nähty. Ohjaaja Martin Cambell on kahdesti onnistunut tekemään uuden Bond-näyttelijän kanssa loistavan Bondin: hän on ohjannut myös Kultaisen silmän. 

2. Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (1969)

En olisi ennen tätä kierrosta uskonut, että nostan HMSP näin korkealle. Nyt ymmärrän, että vanhoista Bondeista se on lähimpänä Craigin Bondeja, jossa hahmoa tutkaillaan enemmän. Elokuvan onnistuminen ei ole Lazenbyn vaan ohjaaja Peter Huntin ansiota. Hunt leikkasi vanhempia Bondia ja sai mahdollisuuden ohjata Bondin 1969. Hunt ei enää palannut Bond-tuotantoihin, mikä johtui ilmeisesti enemmän aikatauluista kuin vaikkapa HMSP:n huonosta menestyksestä. Huntin tärkein anti on leikkaus, joka tuo elokuvaan energiaa, joka puuttuu seuraavista Bondeista.

1.       

01. 007 ja Kultasormi (1964)

Ykkönen on siis Kultasormi, kolmas Bond, joka minusta loi kirjoista erottuvan elokuva-Bondin. Tarina on niin niin hyvin Bondin elementit kiteyttävä, että sitä on versioitu uudelleen ainakin kolmesti: Timantit ovat ikuisia, Kuoleman katse ja Die Another Day ammentavat Kultasormesta. Tunnari toimii. Konna on kiehtova. Konnan kätyri on pelottava. Ken Adamsin lavastukset ovat upeita. Alkujakso on hauska. Connery on itsevarma, mutta vielä nuori. Kultasormen haluaa katsoa joka vuosi, vaikka uutta Bondia ei olisikaan tulossa ensi-iltaan.

Bondit sijoilla 6-10 – sisältää ison yllätyksen

Kärki lähenee kovaa vauhtia. 

Tarkkaavaisimmat lukijat huomaavat, että uutuus Spectre ei ole ollut vielä listauksessa mukana. Se tarkoittaa, että uutuus menee viiden parhaan Bondin joukkoon. 

10. 007 ja tohtori Ei (1962)

Ensimmäinen Bond on epätäydellinen, mutta myös erittäin kiehtova. Se on kulttuurihistoriallisesti kiinnostava, sillä minusta elokuva on 1950-luvun brittien suurutta korostavien vakoilitrillerien ja svengaavan 1960-luvun välissä. Bond on hahmona brittiläinen Don Draper, joka uskaltaa ja osaa jo nauttia elämästä. Naiskuvaa moninainen: toisaalta Honey Ryder on vahvasti kaunis nainen bikineissä, mutta toisaalta hänen aktiivsuuttaan tai moninaista roolia ei voi kieltää.

9. Kuuraketti (1979)

Tästä saattaa tulla sanomista, mutta minulle Kuuraketti on ollut aina yksi suosikki-Bondeista. Sehän on 007 – Rakastettunin sisarelokuva. Molemmissa miljardööri haluaa tuhota maailman ja ihmiset. Molemmissa on Rautahammas. Molemmissa on viinin vahvuutta ihmettelevä turisti ja muutenkin tosi rento meininki.

8. 007 Istanbulissa (1963)

Istanbulissa on flemingiläisistä Bondeista tykkäävien suosikki: se on uskollinen alkuperäisteokselle eikä vielä niin hauska kuin seuraajansa Kultasormi. Vaikka Tohtori Ei ja Istanbulissa muodostavat tavallaan oman lukunsa elokuvan alkuhämärässä, Istanbulissa sisältää paljon elementtejä, jotka myöhemmin vakiintuivat avainasioiksi Bondeissa. alkutekstejä edeltävä prologi, junatappelu ja Q:n antamat erikoisvälineet ovat ensimmäistä kertaa mukana Istanbulissa.

7. Octopussy (1983)

Kyllä se niin on, että Octopussy on minusta paras Mooren Bond. Se on moderni ja kypsä, mutta ei vielä täysin naurettava Mooren iän takia. Tai no onhan Moore liian vanha pelastamaan maailman ja pelehtimään parikymppisten ruotsalaisten kanssa.

6. 007 ja kultainen silmä (1995)

Bond palasi valkokankaalle vuonna 1995 tavalla, joka varmisti, että sarja pärjää  myös jatkossa. Kylmä sota oli loppunut ja Bond eli uudessa maailmassa. Minusta iso osa Kultaisen silmän viehätystä on Eric Serran elektroninen score, joka perinnetietoisenakin luo eroa aiempiin Bondeihin. Serran seuraaja oli David Arnold, joka oli ehkä liian kova Bond-fani tehtävään. Hänen scorensa ovat pastisseja John Barryn tyylistä.