 |
| Harry Palmer (Michael Caine) tilanteen päällä Helsingissä, mutta missä? |
1960-luvun puolessa välissä Bondin suosio on kovimmillaan.
Tämä ei tarkoita taloudellista menestystä, sillä uusimmat elokuvat tuottavat
ainakin ensi-iltakierroksillaan enemmän kuin huippukauden Bondit, ilmeisesti
myös inflaatiokorjattuna.
Menestys tarkoittaa kulttuurista vaikutusta. 1960-luvun
Bond-mania synnytti ison joukon jäljittelijöitä ja kopioijia.
1960-luvulla suurvaltojen suhteet olivat sellaiset, että aika
nosti vakoojan ylipäätään kiinnostavaksi hahmoksi. Vakoojaelokuvia olisi siis
nähty varmaan ilman Bondia.
Silti suurin osa vakoojaelokuvista ja –sarjoista nähtiin
Bondien läpimurron jälkeen.
Kiinnostavaa on, että karkeasti jaettuna vakoojaelokuvat
pyrkivät erottautumaan Bondeista joko olemalla ainakin osittain parodioita tai vakavasti
otettavia vakoojaelokuvia. Parodioita ovat esimerkiksi Derek Flint ja Matt Helm
–sarjat. Television puolella Bondin
jäljillä oli Napoleon Solo (Man from U.N.C.L.E.), jota luomassa oli
Bond-kirjailija Ian Fleming! (Nythän teattereissa pyörii elokuvaversio Napoleon
Solosta. Pitäisi varmaan käydä katsomassa.)
Parodia on myös ensimmäinen virallisen Bond-sarjan
ulkopuolella valmistunut Bond-elokuva Casino Royale. Elokuva voitiin tehdä, kun 1954 amerikkalainen
televisiokanava CBS teki sarjaansa Climax! version Casino Royalesta.
Sivuhuomautuksena voi siis todeta, että ensimmäinen Bond oli amerikkalainen ja
häntä kutsuttiin elokuvassa Jimmy Bondiksi. Oikeudet Casino Royaleen jäivät
siis Amerikkaan ja kun tuottaja Charles K. Feldman ei saanut rooliin Sean
Connerya, hän päätti tehdä parodian. Erikoista on, että Austin Powers taitaa
hahmona perustua eniten Casino Royalen Bondiin. Kyse on siis parodian
parodiasta.
Vakavia vakoojaelokuvia muun muassa John le Carren kirjaan
perustuva Mies kylmästä.
Oma suosikkini on Len Deightonin kirjoihin perustuva Harry Palmer –sarja, jonka vakavuudesta
voi olla tosin monta mieltä. Se on joka tapauksessa kiinnostava rinnakkaissarja
Bondille, sillä hahmona Palmer on lähes Bondin vastakohta. Hän on duunarien cockney-murretta
puhuva antisankari, joka ei kaada kaikkia naisia ja onnistuu tehtävässä vain
vahingossa. Hyvin istuvien pukujen sijaan Palmerilla on rillit ja nukkavieru
poplari. Häntä huijaavat paitsi rikolliset myös omat pomot, joille Palmer uhrattavissa
oleva resurssi, jonka voi lähettää kentälle vaikka maalitauluksi. Hänet jopa pakotettiin herraskaisen MI6:n rengiksi armeijassa tehtyjen hölmöilyjen takia.
Häneen on ainakin minun helpompi samaistua kuin Bondiin!
Palmer-elokuvia tehtiin 1960-luvulla kolme: Ipcress File
vuonna 1965, Hautajaiset Berliinissä vuonna 1966 ja Miljardin dollarin aivot
vuonna 1968. Ensimmäinen on elokuvista ehdottomasti paras. Miljardin dollarin aivot
liukuu pop-elokuvan puolelle, mutta on silti erittäin kiinnostava, ainakin
meille suomalaisille. Elokuva nimittäin sijoittuu pääasiassa Suomeen. Turun
linna on rikollisten pääpaikka. (Kjell Westö on muuten napannut elokuvan kuvaukset osaksi Missä kuljimme kerran -romaania. Yhdellä päähahmoista on suhde naispääosaa esittävään Françoise Dorléaciin. Dorléac kuoli auto-onnettomuudessa jo vuonna 1967.)
Elokuva löytyi youtubesta, joten linkkaan sen tähän. Hauska katsella, miltä tutut maisemat ovat näyttäneet 1960-luvulla.
Palmerin yhteydet Bondiin ovat tiiviit. Hautajaiset
Berliinissä ohjasi muun muassa Kultasormen ohjaaja Guy Hamilton, joka oli
luomassa Bondia hahmoksi, jona hänet tunnemme. Loistavan musiikin ensimmäiseen
Palmer-elokuvaan teki Bond-säveltäjä John Barry.
Erityisen kiinnostavaa on, että sarjan tuotti Harry Salzman,
joka oli toinen Bond-sarjan tuottajista. Hän siis tuotti kahta kilpailevaa
elokuvasarjaa samaan aikaan.
Salzman oli siis kaksoistuottaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti