Bond ja Beatles

Urakka etenee: viikonloppuna katsoin useita Bondeja. Kirjoitan Kultasormesta myöhemmin lisää, mutta ensiksi pari sanaa aiheesta, joka on askarruttanut minua lapsesta saakka.

1960-luvulla brittiläinen populaarikulttuuri nousi jopa amerikkalaisen kulttuurin edelle, ainakin hetkittäin.

Syitä tähän oli kaksi: James Bond ja Beatles.

Ilmiöillä on paljon yhtäläisyyksiä. Aika on tärkein. Ensimmäinen Bond Tohtori Ei valmistui vuonna 1962. Beatlesin ensimmäinen LP Please, please me seuraavana vuona. Molemmat vaikuttivat oman aikansa kulttuuriin eniten 1960-luvulla. (No Beatles myös hajosi vuosikymmenen lopussa.)

Molemmat myös tekivät ison läpimurtonsa vuonna 1964. Beatlesilla ison kansainvälisen menestyksen merkkinä voi pitää bändin Yhdysvaltojen kiertuetta helmikuussa 1964. Tuolloin yhtye saapui maahan, voitti yleisön puolelleen nokkeluudellaan jo lentokentällä ja esiintyi 73 miljoonalle katsojalle Ed Sullivan Show’ssa. Läpimurtohitti oli I want to hold your hand.

Kaksi ensimmäistä Bond-elokuvaa tuottivat riittävän hyvin, jotta sarjaa kannatti jatkaa. Ne menestyivät melko hyvin myös Yhdysvalloissa. Yleisöpohjaa oli luonut muun muassa se, että presidentti John F. Kennedy kehui elokuvien pohjana ollutta kirjasarjaa. Kuitenkin vasta Kultasormi oli elokuva, joka teki Bondeista kansainvälisen ilmiön. Elokuva sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa joulukuussa 1964. Kultasormi tuotti USA:ssa yli 50 miljoonaa dollaria, mikä on yli kaksinkertaisesti edelliseen elokuvaan verrattuna. John Corkin ja Bruce Scivallyn loistavan James Bond: The Legacy –kirjan mukaan kultasormea näytettiin paikoin teattereissa ympäri vuorokauden ja sen suosio aloitti Bond-tuotteiden vyöryn markkinoille.

Menestys ei ollut sattumaa, sillä tekijät tavoittelivat Kultasormella isompaa yleisöä Yhdysvaltojen markkinoille. Siksi Iso osa Kultasormesta sijoittuu Yhdysvaltoihin.

Vuosi 1964 oli siis iso vuosi Bondille ja Beatlesille. Myös seuraavat vuodet Bond-elokuvat ja Beatles-levyt olivat listojen kärjessä. Molemmat olivat osa British invasionia. Molemmat tuntuivat heijastavan, kuvastavan ja luovan aikaansa.

Silti Bond ja Beatles tuntuvat elävän eri maailmoissa. Ainoa kerta, kun Bond-elokuvassa mainitaan Beatles, on juuri vuonna 1964. Sävy ei ole positiivinen.

1960-luvun loppua kohti Beatles ja Bond kehittyivät aivan eri suuntiin. Bond oli 1960-luvun tärkein elokuvasarja, ainakin jäljittelijöiden määrästä päätellen. Beatles kehitti pop-musiikkia ja erkaantui hyvin kauas alkuaikojen popista. Bonditkin kehittyivät vakavuutta tavoittelevista vakoojaelokuvista jopa aikansa populaaaritaiteeksi. Silti Beatles kulki pidemmän matkan Love Me Dosta vuonna 1968 ilmestyneen Valkoisen tuplan Revolution 9 –musiikkikollaasiin. En tiedä, kumpi matka oli parempi. Vuosikymmenen päätteeksi Beatles hajosi ja Bond oli pahassa kriisissä.

Minusta tuli myös Bealtes-fani, mutta en ole vuosiin jaksanut kuunnella bändiä. Nyt kuuntelen kirjoittaessa Revolveria, aiemmin päivällä kuuntelin Rubber Soulia. Kumpikaan ei kuulosta juuri nyt erityisen kiinnostavalta. Ehkä Bond olikin kestävämpää popkulttuuria, ainakin minulle.

Bondin ja Beatlesin yhteinen tarina ei muuten päättynyt vuoden 1964 loukkauksiin. 1970-luvulla Bondin oli pakko liukua kohti nuorisokulttuuria. Vuoden 1973 Bondiin Elä ja anna toisten kuolla tunnuslaulun teki Paul McCartneyn uusi bändi Wings. Elokuvan scoren teki Beatlesin tuottaja George Martin.