Harry Palmer on jokamies-Bond, joka seikkaili 1960-luvulla Helsingissä

Harry Palmer (Michael Caine) tilanteen päällä Helsingissä, mutta missä?

1960-luvun puolessa välissä Bondin suosio on kovimmillaan. Tämä ei tarkoita taloudellista menestystä, sillä uusimmat elokuvat tuottavat ainakin ensi-iltakierroksillaan enemmän kuin huippukauden Bondit, ilmeisesti myös inflaatiokorjattuna.

Menestys tarkoittaa kulttuurista vaikutusta. 1960-luvun Bond-mania synnytti ison joukon jäljittelijöitä ja kopioijia.

1960-luvulla suurvaltojen suhteet olivat sellaiset, että aika nosti vakoojan ylipäätään kiinnostavaksi hahmoksi. Vakoojaelokuvia olisi siis nähty varmaan ilman Bondia.

Silti suurin osa vakoojaelokuvista ja –sarjoista nähtiin Bondien läpimurron jälkeen.

Kiinnostavaa on, että karkeasti jaettuna vakoojaelokuvat pyrkivät erottautumaan Bondeista joko olemalla ainakin osittain parodioita tai vakavasti otettavia vakoojaelokuvia. Parodioita ovat esimerkiksi Derek Flint ja Matt Helm –sarjat.  Television puolella Bondin jäljillä oli Napoleon Solo (Man from U.N.C.L.E.), jota luomassa oli Bond-kirjailija Ian Fleming! (Nythän teattereissa pyörii elokuvaversio Napoleon Solosta. Pitäisi varmaan käydä katsomassa.)

Parodia on myös ensimmäinen virallisen Bond-sarjan ulkopuolella valmistunut Bond-elokuva Casino Royale.  Elokuva voitiin tehdä, kun 1954 amerikkalainen televisiokanava CBS teki sarjaansa Climax! version Casino Royalesta. Sivuhuomautuksena voi siis todeta, että ensimmäinen Bond oli amerikkalainen ja häntä kutsuttiin elokuvassa Jimmy Bondiksi. Oikeudet Casino Royaleen jäivät siis Amerikkaan ja kun tuottaja Charles K. Feldman ei saanut rooliin Sean Connerya, hän päätti tehdä parodian. Erikoista on, että Austin Powers taitaa hahmona perustua eniten Casino Royalen Bondiin. Kyse on siis parodian parodiasta.

Vakavia vakoojaelokuvia muun muassa John le Carren kirjaan perustuva Mies kylmästä. 

Oma suosikkini on Len Deightonin kirjoihin perustuva Harry Palmer –sarja, jonka vakavuudesta voi olla tosin monta mieltä. Se on joka tapauksessa kiinnostava rinnakkaissarja Bondille, sillä hahmona Palmer on lähes Bondin vastakohta. Hän on duunarien cockney-murretta puhuva antisankari, joka ei kaada kaikkia naisia ja onnistuu tehtävässä vain vahingossa. Hyvin istuvien pukujen sijaan Palmerilla on rillit ja nukkavieru poplari. Häntä huijaavat paitsi rikolliset myös omat pomot, joille Palmer uhrattavissa oleva resurssi, jonka voi lähettää kentälle vaikka maalitauluksi. Hänet jopa pakotettiin herraskaisen MI6:n rengiksi armeijassa tehtyjen hölmöilyjen takia.

Häneen on ainakin minun helpompi samaistua kuin Bondiin!

Palmer-elokuvia tehtiin 1960-luvulla kolme: Ipcress File vuonna 1965, Hautajaiset Berliinissä vuonna 1966 ja Miljardin dollarin aivot vuonna 1968. Ensimmäinen on elokuvista ehdottomasti paras. Miljardin dollarin aivot liukuu pop-elokuvan puolelle, mutta on silti erittäin kiinnostava, ainakin meille suomalaisille. Elokuva nimittäin sijoittuu pääasiassa Suomeen. Turun linna on rikollisten pääpaikka. (Kjell Westö on muuten napannut elokuvan kuvaukset osaksi Missä kuljimme kerran -romaania. Yhdellä päähahmoista on suhde naispääosaa esittävään Françoise Dorléaciin. Dorléac kuoli auto-onnettomuudessa jo vuonna 1967.)

Elokuva löytyi youtubesta, joten linkkaan sen tähän. Hauska katsella, miltä tutut maisemat ovat näyttäneet 1960-luvulla.

Palmerin yhteydet Bondiin ovat tiiviit. Hautajaiset Berliinissä ohjasi muun muassa Kultasormen ohjaaja Guy Hamilton, joka oli luomassa Bondia hahmoksi, jona hänet tunnemme. Loistavan musiikin ensimmäiseen Palmer-elokuvaan teki Bond-säveltäjä John Barry.

Erityisen kiinnostavaa on, että sarjan tuotti Harry Salzman, joka oli toinen Bond-sarjan tuottajista. Hän siis tuotti kahta kilpailevaa elokuvasarjaa samaan aikaan.

Salzman oli siis kaksoistuottaja.

Huonoin Bond onkin yksi parhaista

Ostaisitko tältä mieheltä auton vai palkkaisitko hänet uudeksi Bondiksi?

HUOM! Varokaa juonipaljastuksia!

Usea sanoo huonoimmaksi James Bond –elokuvaksi vuoden 1969 Bondia Hänen majesteettinsa salaisessa palvelussa (tästä eteenpäin tässä kirjoituksessa HMSP). Itsekin vierastin elokuvaa lapsena, ainakin vähän aikaa.

Syitä on aikakin kolme. Monille huonoin Bond-näyttelijä on George Lazenby, joka teki vain yhden Bondin. Mielikuva näyttelijästä liittyy hahmoon. HMSP on myös Bondeista traagisin. Tekoaika huokuu kaikissa Bondeissa, mutta tässä se näkyy pukeutumisessa niin voimakkaasti, että lapsena vierastin sitä.

Näistä huolimatta tai osittain näistä johtuen HMSP on oikeasti yksi parhaita Bondeja. Se on myös sarjan niitä elokuvia, jotka pärjäävät parhaiten itsenäisesti. Rakastan kaikkia Bondeja (kuten toivottavasti olette huomanneet), mutta iso osa Bondeista ei toimi itsenäisinä elokuvina vaan totutun kaavan hauskoina variaatioina. Jos siis maailmaan olisi ilmestynyt tyhjästä vaikka Roger Mooren Bond 007 ja kuoleman katse, se ei välttämättä viehättäisi niin isoa joukkoa kuin se nyt tekee osana upeaa ja mahtavaa traditiota.

HMSP on poikkeus. Se on samaan aikaan sekä hurja melodraama että traaginen vakoojaelokuva.

Ajatellaan sitä ensiksi melodraamana. Alussa Bond tapaa naisen, joka yrittää itsemurhaa. Bond pelastaa tämän ja myöhemmin maksaa Tracyksi esittäytyvän naisen pelivelat hotellissa. He sopivat tapaamisen, mutta naisen sijaan paikalla onkin asemiehet. Bond nujertaa heidät ja löytää naisen omasta hotellihuoneestaan. Nainen osoittaa Bondia aseella ja sanoo: ”Entä jos tappaisin teidät huvin vuoksi.” Lopulta nainen sanoo, että ajatelkaa häntä naisena, jonka olette juuri ostaneet.

Aamulla nainen on kadonnut. Bond kaapataan. Hänet viedään miehen luokse, joka on paitsi rikollispomo, myös mystisen naisen isä. Hän haluaa Bondin naivan pilalle hemmotellun tyttärensä ja tarjoaa tästä Bondille miljoona puntaa. Bond kieltäytyy, mutta muuttaa mielensä, kun isä lupaa auttaa Bondia löytämään arkkivihollinen Blofeldin.

Pari tapaa uudestaan ja ilmeisesti he rakastuvat. Tätä alleviivaa Bond-elokuvissa täysin poikkeuksellinen montaasi, jonka taustalla soi Louis Armstrongin We have all the time in the world.

Tämä ei ole tyypillistä Bondia. Yleensä Bondeissa rakennetaan alussa uhka, jota Bond lähtee purkamaan. Niitä voi sanoa hyvällä plot driven –elokuvisksi. HMSP etenee pitkään character driven –moodissa. Sen jännitteet muodostuvat hahmojen välille.

Vakoojatarinanakin HMSP on poikkeuksellisen vakava, vaikka jatkaakin edeltäjänsä Blofeld-jahtia. Bond soluttautuu Blofeldin lähipiiriin sukututkijana. Melodraama saa taas vallan, kun Bond käyttää aikaansa rakastelemalla Alpilla olevan allergiaparantolan potilaita.

Lopulta Bond ja Tracy saavat toisensa, mutta vain hetkeksi, sillä Blofeld ampuu Tracyn pian häiden jälkeen.

Huh, tulipas siinä juoniselostetta. Pointtina kuitenkin oli, että HMSP:ssa ihmissuhdekudelma on poikkeuksellisen arka ja rikkinäinen.

Onko Lazenby sitten huonoin Bond? Monella tapaa hän on. Lazenbyn aiempi ura koostui mallintöistä ja autokaupasta. Hän sopii rooliin ulkoisesti, mutta näyttelijänä hän on kokematon.

Ja juuri siksi hän kelpaa Bondiksi juuri tässä elokuvassa. Autokauppiaan charmilla ja ylikorostetulla itsevarmuudella operoiva mies sopii vakoojan rooliin, joka on valmis avioliittoon tietojen takia ja hakee turvaa kaikkien saatavilla olevien naisten sängystä.

Lazenbyn epävarmuutta korostaa vaimoa näyttelevä Diana Rigg, jonka hahmo rikkinäisenäkin heijastaa itsevarmuutta, joka Lazenbystä puuttuu.

HMSP:n onnistumisesta iso kiitos kuuluu ohjaaja Peter Huntille, jonka ensimmäinen Bond-ohjaus elokuva on. Se jäi valitettavasti myös viimeiseksi.

HMSP menestyi huomattavasti huonommin kuin edeltävät Bondit. Syitä on varmasti paljon. Ajat olivat muuttuneet 1960-luvun puolesta välistä.  Bond-mania oli jo haalistunut.

Usea ajattelee, että syy on vain Lazenbyn. Minusta hän ei ole ainoa syyllinen. Hänhän on loistava, vaikkakin vahingossa. 

Kumpi on pelottavampi

Vielä ei ole tiedossa, onko uudessa Bondissa mukana myös SPECTREN johtaja ja Bondin arkkivihollinen Ernst Stavro Blofeld.

Käsittelen SPECTREÄ myöhemmin lisää, mutta nyt nähtyäni Elät vain kahdesti, aloin ajatella, että millainen Bond-historia olisi, jos Blofeldia olisi näytellyt alkuperäinen valinta. Kuvaukset ehdittiin jo aloitta Jan Werichin kanssa.

Muutamassa päivässä tuotantotiimi kuitenkin totesi, että Werich näyttää enemmän joulupukilta kuin rikollisnerolta. Hänet korvasi nopeasti Donald Pleasence, joka määritteli vuosikymmeniksi eteenpäin miltä Bondin vihollinen näyttää. Hän toimi myös mallina Austin Powersin viholliselle Doctor Evilille.

SPECTREN trailerin perustaalla uuteen Bondiin on ainakin siirtynyt Blofeldin pukeutumistyyli, sillä konnaa näyttelevällä Christoph Waltzilla on päällään samanlainen Mao-takki kuin Blofeldilla. Pelottavuusasteikolla hän on minusta lähempänä Werichia kuin Pleasencea.

Ensimmäinen Roger Mooren Bond ilman Roger Moorea

Bondien julisteteet ovat aina olleet seksistisempiä kuin itse elokuvat. Mainoslause on taas ihan päätön: mitä tuo "kahdesti" sitaateissa tarkoittaa?

Elät vain kahdesti on aina ollut salainen suosikkini. Se ei koskaan löydy minkään yleisen Bond-listaukse kärjestä, mutta lapsena erityisesti pidin siitä. Silloin sanoin usein syyksi, että siinä ”tapahtuu” paljon, mikä tarkoitti, että siinä on paljon toimintakohtauksia. Elät vain kahdesti –elokuvassa (Bondeista kirjoittaminen on muuten todella hankalaa siinä mielessä, että nimet ovat niin pitkiä ja niiden taivuttaminen sijamuotoihin ärsyttävää) muun muassa tapellaan, ajetaan kisaa Tokion kaduilla, ammuskellaan satamassa ja taistellaan helikoptereilla.

Muita plussia ovat John Barryn loistava score, Nancy Sinatran upea tunnusbiisi, Connery, 1960-luvun Bondien henki, Blofedin ensimmäinen esiintyminen kasvoillaan ja Ken Adamin poikkeuksellisen hienot lavasteet.

Elokuva ei kuitenkaan pärjää Bond-listauksissa varmaan sen takia, että sen juoni on niin hassu. Neuvostoliiton ja USA:n avaruusaluksia kaapataan avaruudessa ja maat lähestyvät sotaa. Vain britit pääsevät oikean tekijän jäljille.

Elät vain kahdesti kestää katsomista edelleen oikein hyvin. On hauska tajuta, että jo 1960-luvulla kaavaa ravisteltiin aika paljon. Nythän Bond kuolee elokuvan alussa.

Elät vain kahdesti on ensimmäinen Bond, joka poikkeaa erittäin paljon lähdekirjastaan. Molemmat sijoittuvat kyllä Japaniin ja niissä vihollisena on Blofeld. Kirjassa masentunut Bond kostaa vaimonsa kuolemaa, jota elokuvissa ei ole vielä tapahtunut.

Elät vain kahdesti osoittaa, että ohjaajalla on yllättävän paljon vaikutusta Bondeihin. Taustalla jyllää suuri vaihtumattomien ammattilaisten joukko käsikirjoittajista tekniseen väkeen ja tuotannon laatua valvovat tuottajat Albert R. Broccoli ja Harry Salzman (myöhemmin vain Broccolin perhe), mutta etenkin Bondeissa 1980-luvun loppuun saakka on ohjaajien tunnistettava tyyli.

Tuoreimmalla katselukerralla mieleeni tuli, että oikeastaan Lewis Gilbertin tyyli on kuin Roger Mooren Bond ilman Roger Moorea. Sean Conneryn Bondeissa tärkein ohjaaja ei ole ensimmäisten ohjaaja Terence Young vaan Kultasormen ohjannut Guy Hamilton. Hän hioi paketin siksi Bondiksi, jota usein muistelemme.

Hamilton ohjasi myös kaksi Mooren ensimmäistä Bondia, mutta niissä Mooren tyyli ei vielä täysin löytynyt. Tyyli löytyi valtavista puitteista, maailmaa uhkaavasta juonesta ja Mooren puujalkahuumorista elokuvassa 007 –Rakastettuni, jonka ohjasi Lewis Gilbert. Juoni käynnistyy, kun joku taho kaappaa sekä Yhdysvaltojen että Neuvostoliiton sukellusveneitä.

Glbert ei käyttänyt Bondeissaan käsikirjoittajina sarjan vakituisia käsikirjoittajia vaan työ annettiin Elät van kahdesti –elokuvassa norjalaiselle Roald Dahlille, joka tunnetaan muun muassa Jali ja suklaatehdas –kirjasta.

Lopputulos on sellainen, että se on todennäköisesti antanut eniten ainesta Austin Powers –parodiaan. Silti se on salainen suosikkini.

Uusi tunnari ei vakuuta

En ole vielä kirjoittanut Bondien tunnusmusiikeista, vaikka nekin ovat oleellinen elementti sarjassa. 

Kultasormesta lähtien muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tunnuskappale on kuultu alkutekstien alla. Mukaan mahtuu huomattavasti enemmän loistavia kappaleita kuin epäonnistumisia.

1960-luvulla esittäjät edustivat perinteisemmän viihdemusiikin kärkeä, mutta 1970-luvulla alkoi siirtymä pop-musiikin suuntaa.

1980-luvulla esittäjinä oli jo Duran Duranin (yllä oleva video) ja A-han kaltaisia nuorison suosikkeja. 1990-luvulta lähtien Bond-tunnareiden ongelmana on ollut, että usein tunnettu tähti on palkattu esittämään tahmea pastissi. Onnistumisiakin on kuultu, kuten Tina Turnerin Golden Eye.

Tässä sarjassa uuden SPECTRE:n tunnari saattaa olla isoin huti. Ekalla kuuntelukerralla kappale kuulostaa ötelältä ja vetelältä pastissilta, josta ei saa mitään otetta.

Nuorisoa on lähdetty mielistelemään palkkaamalla esittäjäksi Sam Smith -niminen kaveri, jolla ei taidot, karisma tai osaaminen kerta kaikkiaa riitä.

Lisään tänne pyynnöstä linkin kappaleeseen.

Tämä saattaa olla huonoin Bond-elokuva

Juliste kertoo totuuden. Tätä Pallosalamassa riittää.

Rakastan Bondia. Rakastan kaikkia Bond-elokuvia.

Joitakin rakastan kuin puheliasta, vanhaa ystävää, joka kertoo 10 minuuttia asiaa, jonka ymmärtää 15 sekunnissa. Hän kertoo sitä, vaikka juttu ei ole hauska ja olen jo kuullut sen. Silti hänen seurassaan on hauskaa pitkästä aikaa, tai ainakin muistelen niin.

Pallosalama vuodelta 1965 on sellainen ystävä. Kun päätin aloittaa operaatio Grand Slamin, suurin epäilykseni oli, jaksanko katsoa sen uudelleen. Näin Pallosalaman elokuussa elokuva-arkiston ja 007 Travellers -blogin yhteisnäytöksessä. Elokuvateatterissa Pallosalaman puutteet korostuivat. Se on ylipitkä, jota rasittavat erityisesti todella pitkät sukelluskohtaukset. Välillä sukelluskohtausten tapahtumia on vaikea seurata, välillä niissä näytetään asioita, jotka on jo selitetty tai ovat jo ilmeisiä.

Tässä vähän esimerkkiä:

Epäilen, että vedenalaisia kohtauksia kuvattiin isolla rahalla, eikä niitä sitten haluttu jättää pieneen osaan. Joka tapauksessa tuloksena oli siihen astisista Bondeista pisin, joka tahkosi rahaa Kultasormeakin enemmän.

Laahaavaa vaikutelmaa korostaa John Barryn score, joka on hänen heikoimpiaan.

Vasta viime vuosina olen herännyt Pallosalaman heikkouteen. Syitä on useita: sillä on myös selvät ansionsa. Alkujakso on yksi sarjan parhaita. Juoni etenee hyvin alussa. Tarina on myös geneerinen Bond-tarinan, mutta se kerrotaan Pallosalamassa ekaa kertaa. Maailmaa uhataan ydinaseilla. (Elokuvastahan on tehty toinen versio vuonna 1983. Älä kieltäydy kahdesti on epävirallinen Bond ja itse asiassa Pallosalamankin varsinainen tuottaja on Kevin McClory Harry Salzmanin ja Albert R. Broccolin sijaan. Palaan näihin kuvioihin myöhemmin blogissani.)

Ilmeisesti myös pidän 1960-luvun Bondeista ja Sean Connerysta eniten ja siksikin on ollut vaikeaa tunnustaa Pallosalaman heikkoudet.

Olen pitänyt 007 ja kultainen ase -elokuvaa huonoimpana Bondina, mutta on mahdollista, että Pallosalama ottaa operaatio Grand Slamin myötä paalupaikan. En kuitenkaan anna vielä lopullista päätöstäni vaan jatkan katsomista.

Pallosalaman katsoin sunnuntaina 20. syyskuuta. Silloin SPECTREN ensi-iltaan oli pari päivää vajaat kuusi viikkoa. Olen urakassa 4/23-vaiheessa. Uskon onnistuvani.

Pallosalaman tuskaa lisäsi pieni episodi. Sunnuntaina aurinko piilotteli ensiksi pilvien takana ja alkoi 

sitten kesken elokuvan paistaa televisioon. Kun pistin verhoa kiinni, tönäisin liian isoksi ja vinoon kasvanutta kaktusta. Se putosi ja yritin ottaa koppia. En saanut koppia vaan 50 piikkiä käteen.

5 syytä, miksi Kultasormi on rautaa

Shirley Eaton on yksi tunnetuimmista Bond-tytöistä, vaikka hänet surmataan elokuvan alussa erikoisella tavalla.

Kun vanhoja Bondeja katsoo nyt, ne näyttävät helposti yhtenäiseltä sarjalta. Etenkin Daniel Craigin Bondit ovat muuttaneet sarjan perinteitä niin paljon, että moni puhuu vanhoista ja uusista Bondeista. Osalle uusia Bondeja ovat myös Pierce Brosnanin Bondit.

Oikeasti myös vanhojen Bondien välillä on tapahtunut paljon kehitystä, muutoksia ja murroksia. Yksi sellainen on 007 Istanbulissa ja 007 ja Kultasormen välissä. Ensimmäisillä Bondeilla on paljon yhteistä, mutta vasta kolmantena ilmestynyt Kultasormi täydensi Bondin sellaiseksi, jona hänet opittiin tuntemaan ja joka aiheutti Bond-manian 1960-luvulla.

Kaksi ensimmäistä Bondia pyrkivät olemaan erityisesti jännityselokuvia. Kultasormessa huumorin merkitys kasvoi suureksi.

Kultasormi on myös juonenkuljetukseltaan parhaita Bondeja. Sitä on aina ilo katsoa. Juonesta ajattelin kirjoittaa oman blogin.

Kultasormen merkitystä koko sarjalle kuvaa se, että kun puhutaan erityisen bondmaisista kohtauksista, ne usein ovat peräisin Kultasormesta.

Laserileikkuri uhkaa Bondia

Bond on ison osan elokuvasta Kultasormen vankina. On lähellä, että Kultasormi ei halkaise häntä teollisuuslaserilla. ”Odotatteko minun puhuvan.” ”En herra Bond. Odotan teidän kuolevan.”

Erikoinen apuri

Mitä parempi konna, sitä parempi konna, Hitchcock sanoi Francois Truffaut’n haastattelukirjassa. Kultasormi on loistava päärikollinen, mutta Kultasormessa lanseerataan selvästi konnan apurit, jotka ovat myöhemmin olennainen osa sarjaa. Oddjobista muistetaan erityisesti tappava hattu.

Bondin valeasut

Kultasormi alkaa, kun Bond nousee merestä. Hänellä on päällään sukelluspuku ja harhautuslintu. Tehtävän jälkeen Bond riisuu märkäpuvun ja alta paljastaa täydellisesti istuva ja rypytön smokki.

Miten Q:sta tulee Q

Q ja Bondin suhde on täynnä piruilua ja pettymyksiä, kun salainen agentti ei huolehdi erikoislaitteistaan. Nämä kohtaamiset ovat keskeinen huumorielementti Bondeissa. Näin ei kuitenkaan ollut ennen Kultasormea vaan Q oli vakava. Q syntyi, kun Kultasormen ohjaaja käski näyttelijä Desmond Llewelyniä esittämään Q:ta kuin hän inhoaisi Bondia.

Kultainen nainen

Oddjobin yksi erikoisuus on, että hän tappaa Kultasormen pettäneen naisen maalaamalla kultamaalilla.