Ensimmäinen Roger Mooren Bond ilman Roger Moorea

Bondien julisteteet ovat aina olleet seksistisempiä kuin itse elokuvat. Mainoslause on taas ihan päätön: mitä tuo "kahdesti" sitaateissa tarkoittaa?

Elät vain kahdesti on aina ollut salainen suosikkini. Se ei koskaan löydy minkään yleisen Bond-listaukse kärjestä, mutta lapsena erityisesti pidin siitä. Silloin sanoin usein syyksi, että siinä ”tapahtuu” paljon, mikä tarkoitti, että siinä on paljon toimintakohtauksia. Elät vain kahdesti –elokuvassa (Bondeista kirjoittaminen on muuten todella hankalaa siinä mielessä, että nimet ovat niin pitkiä ja niiden taivuttaminen sijamuotoihin ärsyttävää) muun muassa tapellaan, ajetaan kisaa Tokion kaduilla, ammuskellaan satamassa ja taistellaan helikoptereilla.

Muita plussia ovat John Barryn loistava score, Nancy Sinatran upea tunnusbiisi, Connery, 1960-luvun Bondien henki, Blofedin ensimmäinen esiintyminen kasvoillaan ja Ken Adamin poikkeuksellisen hienot lavasteet.

Elokuva ei kuitenkaan pärjää Bond-listauksissa varmaan sen takia, että sen juoni on niin hassu. Neuvostoliiton ja USA:n avaruusaluksia kaapataan avaruudessa ja maat lähestyvät sotaa. Vain britit pääsevät oikean tekijän jäljille.

Elät vain kahdesti kestää katsomista edelleen oikein hyvin. On hauska tajuta, että jo 1960-luvulla kaavaa ravisteltiin aika paljon. Nythän Bond kuolee elokuvan alussa.

Elät vain kahdesti on ensimmäinen Bond, joka poikkeaa erittäin paljon lähdekirjastaan. Molemmat sijoittuvat kyllä Japaniin ja niissä vihollisena on Blofeld. Kirjassa masentunut Bond kostaa vaimonsa kuolemaa, jota elokuvissa ei ole vielä tapahtunut.

Elät vain kahdesti osoittaa, että ohjaajalla on yllättävän paljon vaikutusta Bondeihin. Taustalla jyllää suuri vaihtumattomien ammattilaisten joukko käsikirjoittajista tekniseen väkeen ja tuotannon laatua valvovat tuottajat Albert R. Broccoli ja Harry Salzman (myöhemmin vain Broccolin perhe), mutta etenkin Bondeissa 1980-luvun loppuun saakka on ohjaajien tunnistettava tyyli.

Tuoreimmalla katselukerralla mieleeni tuli, että oikeastaan Lewis Gilbertin tyyli on kuin Roger Mooren Bond ilman Roger Moorea. Sean Conneryn Bondeissa tärkein ohjaaja ei ole ensimmäisten ohjaaja Terence Young vaan Kultasormen ohjannut Guy Hamilton. Hän hioi paketin siksi Bondiksi, jota usein muistelemme.

Hamilton ohjasi myös kaksi Mooren ensimmäistä Bondia, mutta niissä Mooren tyyli ei vielä täysin löytynyt. Tyyli löytyi valtavista puitteista, maailmaa uhkaavasta juonesta ja Mooren puujalkahuumorista elokuvassa 007 –Rakastettuni, jonka ohjasi Lewis Gilbert. Juoni käynnistyy, kun joku taho kaappaa sekä Yhdysvaltojen että Neuvostoliiton sukellusveneitä.

Glbert ei käyttänyt Bondeissaan käsikirjoittajina sarjan vakituisia käsikirjoittajia vaan työ annettiin Elät van kahdesti –elokuvassa norjalaiselle Roald Dahlille, joka tunnetaan muun muassa Jali ja suklaatehdas –kirjasta.

Lopputulos on sellainen, että se on todennäköisesti antanut eniten ainesta Austin Powers –parodiaan. Silti se on salainen suosikkini.