Huonoin Bond onkin yksi parhaista

Ostaisitko tältä mieheltä auton vai palkkaisitko hänet uudeksi Bondiksi?

HUOM! Varokaa juonipaljastuksia!

Usea sanoo huonoimmaksi James Bond –elokuvaksi vuoden 1969 Bondia Hänen majesteettinsa salaisessa palvelussa (tästä eteenpäin tässä kirjoituksessa HMSP). Itsekin vierastin elokuvaa lapsena, ainakin vähän aikaa.

Syitä on aikakin kolme. Monille huonoin Bond-näyttelijä on George Lazenby, joka teki vain yhden Bondin. Mielikuva näyttelijästä liittyy hahmoon. HMSP on myös Bondeista traagisin. Tekoaika huokuu kaikissa Bondeissa, mutta tässä se näkyy pukeutumisessa niin voimakkaasti, että lapsena vierastin sitä.

Näistä huolimatta tai osittain näistä johtuen HMSP on oikeasti yksi parhaita Bondeja. Se on myös sarjan niitä elokuvia, jotka pärjäävät parhaiten itsenäisesti. Rakastan kaikkia Bondeja (kuten toivottavasti olette huomanneet), mutta iso osa Bondeista ei toimi itsenäisinä elokuvina vaan totutun kaavan hauskoina variaatioina. Jos siis maailmaan olisi ilmestynyt tyhjästä vaikka Roger Mooren Bond 007 ja kuoleman katse, se ei välttämättä viehättäisi niin isoa joukkoa kuin se nyt tekee osana upeaa ja mahtavaa traditiota.

HMSP on poikkeus. Se on samaan aikaan sekä hurja melodraama että traaginen vakoojaelokuva.

Ajatellaan sitä ensiksi melodraamana. Alussa Bond tapaa naisen, joka yrittää itsemurhaa. Bond pelastaa tämän ja myöhemmin maksaa Tracyksi esittäytyvän naisen pelivelat hotellissa. He sopivat tapaamisen, mutta naisen sijaan paikalla onkin asemiehet. Bond nujertaa heidät ja löytää naisen omasta hotellihuoneestaan. Nainen osoittaa Bondia aseella ja sanoo: ”Entä jos tappaisin teidät huvin vuoksi.” Lopulta nainen sanoo, että ajatelkaa häntä naisena, jonka olette juuri ostaneet.

Aamulla nainen on kadonnut. Bond kaapataan. Hänet viedään miehen luokse, joka on paitsi rikollispomo, myös mystisen naisen isä. Hän haluaa Bondin naivan pilalle hemmotellun tyttärensä ja tarjoaa tästä Bondille miljoona puntaa. Bond kieltäytyy, mutta muuttaa mielensä, kun isä lupaa auttaa Bondia löytämään arkkivihollinen Blofeldin.

Pari tapaa uudestaan ja ilmeisesti he rakastuvat. Tätä alleviivaa Bond-elokuvissa täysin poikkeuksellinen montaasi, jonka taustalla soi Louis Armstrongin We have all the time in the world.

Tämä ei ole tyypillistä Bondia. Yleensä Bondeissa rakennetaan alussa uhka, jota Bond lähtee purkamaan. Niitä voi sanoa hyvällä plot driven –elokuvisksi. HMSP etenee pitkään character driven –moodissa. Sen jännitteet muodostuvat hahmojen välille.

Vakoojatarinanakin HMSP on poikkeuksellisen vakava, vaikka jatkaakin edeltäjänsä Blofeld-jahtia. Bond soluttautuu Blofeldin lähipiiriin sukututkijana. Melodraama saa taas vallan, kun Bond käyttää aikaansa rakastelemalla Alpilla olevan allergiaparantolan potilaita.

Lopulta Bond ja Tracy saavat toisensa, mutta vain hetkeksi, sillä Blofeld ampuu Tracyn pian häiden jälkeen.

Huh, tulipas siinä juoniselostetta. Pointtina kuitenkin oli, että HMSP:ssa ihmissuhdekudelma on poikkeuksellisen arka ja rikkinäinen.

Onko Lazenby sitten huonoin Bond? Monella tapaa hän on. Lazenbyn aiempi ura koostui mallintöistä ja autokaupasta. Hän sopii rooliin ulkoisesti, mutta näyttelijänä hän on kokematon.

Ja juuri siksi hän kelpaa Bondiksi juuri tässä elokuvassa. Autokauppiaan charmilla ja ylikorostetulla itsevarmuudella operoiva mies sopii vakoojan rooliin, joka on valmis avioliittoon tietojen takia ja hakee turvaa kaikkien saatavilla olevien naisten sängystä.

Lazenbyn epävarmuutta korostaa vaimoa näyttelevä Diana Rigg, jonka hahmo rikkinäisenäkin heijastaa itsevarmuutta, joka Lazenbystä puuttuu.

HMSP:n onnistumisesta iso kiitos kuuluu ohjaaja Peter Huntille, jonka ensimmäinen Bond-ohjaus elokuva on. Se jäi valitettavasti myös viimeiseksi.

HMSP menestyi huomattavasti huonommin kuin edeltävät Bondit. Syitä on varmasti paljon. Ajat olivat muuttuneet 1960-luvun puolesta välistä.  Bond-mania oli jo haalistunut.

Usea ajattelee, että syy on vain Lazenbyn. Minusta hän ei ole ainoa syyllinen. Hänhän on loistava, vaikkakin vahingossa.